Olen joutunut pahaan koukkuun. Kyseessä on vaarallinen huume nimeltä politiikka, ja oireita aiheuttaa se, ettei saa äänestää. Ei näissä kunnon hard core -vaaleissa ainakaan, nimittäin parlamenttivaaleissa. Jostain minulle tuntemattomasta syystä Oxfordin County Council haluaa minun äänestävän paikallisvaaleissa. Ja paikallinen Labourin ehdokas, joka kolkutti ovelle eräänä sunnuntaina. Kerroin miellyttävälle rouvalle, etten ole vielä päättänyt, käytänkö ääneni. Otan nimittäin äänestämisen jokseenkin vakavasti, enkä ole vakuuttunut siitä, että minun pitäisi sotkeentua täällä oikeasti asuvia ihmisiä koskevaan päätöksentekoon. Rouva oli kovasti sitä mieltä, että minun pitäisi silti äänestää. Häntä, luonnollisesti.

Olen seurannut Labourin, konservatiivien ja liberaalidemokraattien taistoa viikkotolkulla. Olen katsonut paljon puhutut tv-väittelyt (voitteko kuvitella, historian ensimmäiset puoluejohtajien tv-keskustelut, vuonna 2010!) ja keskustellut aiheesta – enimmäkseen muiden ulkomaalaisten kanssa. Briteiltä olen kysellyt, mitä pahaa he näkevät aidossa monipuoluejärjestelmässä ja hallituksessa, jossa on mukana enemmän kuin yksi puolue. Tällaisia vallankumouksellisia näkymiä nimittäin nyt ennustetaan. Nick Cleggin tv-esiintymiset nostivat ikuisen kolmospuolueen asemaan juuttuneiden liberaalidemokraattien gallupkäyriä niin jyrkästi, että politiikan toimittajat ovat kilpaa julistaneet näitä vaaleja tärkeimmiksi sitten New Labourin ilmiömäisen suosion. 

Konservatiivien johtajaa David Cameronia mahtaa ottaa kupoliin. Hän kun oli se, joka ehdotti, että Nick Clegg saa osallistua tv-väittelyihin tasavertaisena Cameronin ja Gordon Brownin kanssa. Kävi vaaleissa miten tahansa, liberaalidemokraattien vaatima vaalijärjestelmän uudistus on lähempänä kuin koskaan. Nyt nimittäin on niin, että oudon vaalimatematiikan vuoksi Labour voi saada eniten paikkoja, vaikka tulisi äänimäärässä toiseksi tai kolmanneksi. Liberaalidemareiden paikat jäävät vähiin kahteen valtapuolueeseen verrattuna, vaikka he saisivat suurimman osuuden äänistä. 

Olen tätä nykyä paremmin perillä Britannian politiikasta kuin Suomen, vaikka toki luen Hesarin verkkosivuilta Mauri Pekkarisen uusimmat vitsit. Olen huomannut, että olen alkanut englantilaistua järkyttävissä määrin. Pidän Marmitesta ja real alesta. Puhun ventovieraille. Kaadan maidon mukiin ennen teetä. Ja mikä hurjinta, kerran viimeisessä iltajunassa Lontoosta Oxfordiin kanssamatkustaja luuli minua aidoksi oxfordilaiseksi, koska minulla on kuulemma posh accent. Kyllä tämä on kuulkaa tamperelainen aksentti, mutta kiitos kohteliaisuudesta. 

Ajattelin myös ryhtyä harrastamaan Morris-tanssia. Sitä esittävät perinteisesti mahakkaat ja parrakkaat miehet, nilkoissaan kulkuset ja kourissaan valkoiset nenäliinat. Se on ehdottomasti viihdyttävintä, mitä olen nähnyt pitkiin aikoihin. Nykyään Morris-ryhmiin otetaan naisiakin mukaan, mutta Oxfordin perinteisen vappuaamun tanssiryhmissä näin vain yhden tytön. 

May Morning on englantilainen erikoisuus parhaimmasta päästä. Raahustimme keskustaan Magdalen Collegelle aamukuudeksi, koko yön juhlineiden opiskelijoiden, lapsiperheiden ja oikeastaan koko kaupungin väen seassa. Collegen kuoro lauloi kuudelta, ja sen jälkeen ihastuttavat Morrismiehet ottivat yleisönsä eri puolilla kaupunkia. Pubit olivat puoli kuudesta alkaen auki, tarjoten valtavia brittiaamiaisia. Koko lysti päättyi iltapäivällä kaupungin pohjoisosaan, Rose&Crown-pubin edustalle. Väsyneet Morrismiehet vetivät viimeiset tanssinsa auringonpaisteessa. Yksi heistä kutsui mukaan Oxford City Morris -porukkaan. Minä mutustin etikassa säilöttyä kananmunaa (pickled egg) ja ajattelin, että tämä on aika hyvä paikka elää.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Mitä on hyvä tietää ennen lähtöä Oxfordiin - 03.06.2010
• Kohteliaat britit ja tylpät suomalaiset - 31.03.2010
• Journalistien yhdistyneet kansakunnat - 01.03.2010
• Puhutaanpa säästä - 07.01.2010
• Librofiilin tunnustukset - 01.12.2009
• Oma kirkko ja tenniskenttä - 16.10.2009