Yliopisto on paimeneni, ja se kertoo työn ja opiskelun eroista
Mikko Paakkanen
Sain yliopiston hallinnosta sähköpostin, jossa ystävälliseen sävyyn kerrottiin, että olen jättänyt tekemättä jotain tärkeää. Minua kehotettiin korjaamaan asia.
Olin matkustanut syyslukukauden päätyttyä Jäämeren rannalla sijaitsevaan Murmanskiin. Yliopiston opetuksessa on uudenvuoden tauko, ja minua huvitti nähdä, millaista on maailman suurimmassa napapiirin pohjoispuolisessa kaupungissa syvimmän kaamoksen aikaan. Samalla tarjoutui hyvä tilaisuus harjoitella venäjän puhumista, sillä toisin kuin Pietarissa tai Moskovassa, syrjäisemmissä paikoissa useimmat eivät heti vaihda kieltä englantiin, kun heille puhuu huonoa venäjää. Väestö ei ole yhtä kielitaitoista kuin suurkaupungeissa.
Yliopistolla ei ollut sinänsä mitään sitä vastaan, että matkustelen Venäjällä. Virheeni oli se, etten heti lähettänyt yliopistolle kopioita viisumistani ja kaikista muista matkustamiseen liittyvistä asiakirjoista. Yliopisto haluaa ehdottomasti tietää, mihin matkustan, ja vieläpä etukäteen. Kaiken lisäksi olin Venäjällä uudella viisumilla, josta yliopistolla ei ollut kopiota. Olin käynyt syyslukukauden päätyttyä Suomessa uusimassa viisumin, koska ensimmäinen viisumini umpeutui.
Olen Venäjällä opiskelijaviisumilla, jonka saamiseen tarvitaan kutsukirje yliopistolta. Kutsujana yliopisto katsoo olevansa vastuussa minusta. ”Jos jotain tapahtuu, meidän on varmistettava, että tiedämme kaikki yksityiskohdat”, luki yliopiston sähköpostissa.
En ole varma, mitä tässä yhteydessä tarkoitetaan jonkin tapahtumisella, mutta Pietarin eurooppalainen yliopisto on näissä byrokratia-asioissa aivan erityisen tarkka. Mainitsin asiasta ja sen syistä Stipendiblogissa joulukuun alussa.
Sain korjattua laiminlyöntini lähettämällä yliopistolle kopiot matkalipuista, viisumista ja oleskelun rekisteröintikuitista, jollainen Venäjällä pitää ulkomaalaisen hankkia, jos on maassa yli seitsemän työpäivää. Vastaussähköpostista aistin yliopiston hallintotyöntekijän helpotuksen siitä, että olin hoitanut kaikki tarvittavat paperit kuten pitääkin. Lupasin lähettää vastaisuudessa kopiot sellaisista yliopistolle pyytämättä.
Tällainen paimentaminen tuntuu aikuisesta hieman hassulta. Varsinkin, kun on ulkomaantoimittajana vuosien mittaan kolunnut erilaisia kriisipesäkkeitä ja katastrofialueita ilman vastaavaa huolenpitoa. Työmatkoilla olen toki pitänyt työnantajan ajan tasalla suunnitelmistani, mutta vapaa-ajan matkoista en ole tavannut raportoida.
Paimentaminen on yksi niistä opiskelun ja työelämän eroista, jotka hieman hätkähdyttävät, kun on ollut pitkään töissä ja viime opinnoista alkaa olla aikaa. Huomaan, että siirtyminen työntekijästä opiskelijaksi on suurempi henkinen hyppäys kuin aluksi kuvittelin.
*
Työ- ja opiskeluelämän välinen ero kiteytyy vastuunjakoon. Töissä olen vastuussa työnantajalleni siitä, että hommani tulevat hoidettua. Työnantaja ei paimenna eikä vahdi selän takana kun teen töitäni, mutta edellyttää, että työstä syntyy mahdollisimman hyviä tuloksia. Toimittajana vastaan työni tuloksista tietenkin ennen kaikkea lukijoille. Se tuo vielä enemmän ulkoista vastuuta kuin pelkkä solidaarisuus työnantajaa kohtaan.
Opiskellessa sen sijaan en ole oikeastaan vastuussa juuri mistään muille kuin itselleni. Jos heitän opiskelut lekkeriksi ja rupean laiskottelemaan, minä siinä häviän, ei yliopisto. Yliopisto toki toivoo, että sen opiskelijat menestyvät, mutta jos reputtaisin kaikki kurssit, yliopisto perisi lukukausimaksun joka tapauksessa.
Toisaalta yliopisto katsoo olevansa vastuussa minulle ja rahoittajalleni Helsingin Sanomain Säätiölle siitä, että saan vastinetta lukukausimaksulle, eli että opetus on laadukasta ja antaa ahkeralle opiskelijalle mahdollisuuden saada parhaat mahdolliset oppimistulokset. Kärjistäen voisi sanoa, että kun työelämässä olen vastuussa kaikille, opiskelijana kaikki, minä mukaan lukien, ovat vastuussa minulle. Ehkä siksi on ymmärrettävää, että yliopisto pyrkii myös katsomaan perääni, ehkä jopa paimentamaan.
*
Toinen hämmentävältä tuntuva ero opiskelun ja työnteon välillä on palaute. Työelämässä osa toimittajakollegoista eri mediataloista on kertonut toivovansa enemmän palautetta. Esimiesasemissa olevat kollegat puolestaan toivovat, että heillä olisi aikaa antaa enemmän ja syvällisempää palautetta.
Pitkään työelämässä olleena melkein liikutuin, kun aloin yliopistolla syyslukukauden lopussa saada tuloksia ja palautteita tenteistä, esitelmistä ja kirjoitustehtävistä. Kursseista tulee numeerisen arvosanan lisäksi sanallista palautetta. Olin melkein unohtanut, että koulussahan tosiaan annetaan todistus. Yliopistollamme palautteen antaminen on määritelty yhdeksi opettajien tärkeistä tehtävistä.
Kurssien lopputenteissä käytyäni tajusin myös, ettei yliopistolla vaadita täydellistä suoritusta. Töissä pyritään yleensä parhaaseen mahdolliseen tulokseen käytettävissä olevilla resursseilla, mutta yliopistossa tentistä läpi päästäkseen ei tarvitse osata vastata läheskään kaikkiin kysymyksiin oikein. Se tuntuu oudolta, koska työelämässä vaikkapa 60-prosenttista suoritusta pidettäisiin aika vajaana suorituksena, kun opiskelijalla se voi riittää hyväksyttyyn arvosanaan.
Nyt kun olen palauttanut mieleeni tämänkin tosiasian, täytyy toivoa, että jaksan kevätlukukaudella kantaa vastuuni itseäni kohtaan oppimalla enemmän kuin sen 60 prosenttia.
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- Virus jarruttaa Vladimir Putinin jatkoaikeita - 14.04.2020
- Venäjän pienet koronavirusluvut ihmetyttävät - 13.03.2020
- Venäjän vallanvaihto-ongelma alkaa näkyä - 28.02.2020
- Mistä venäläisessä yliopistossa saa puhua? - 03.12.2019
- Palatsi meni, mutta yliopisto toimii - 01.11.2019
- Pietarissa tiedetään, mihin keskustan puheenjohtaja pyrkii - 13.09.2019