En ole koskaan nähnyt Downtownin pilvenpiirtäjiä täältä Silver Laken kukkuloilta käsin niin kirkkaana kuin iltakävelylläni eilen. Puhelimen sääsovellus ei ole varoittanut heikosta ilmanlaadusta aikoihin, ja jokapäiväiset kuuden kaistan seisovat ruuhkat 101-moottoritiellä ovat haihtuneet kuin ilmaan. Los Angeles on nyt sulkeutunut koteihinsa.

Ensimmäisenä kiinni meni yliopiston kampus, sitten tanssistudio, sitten lähes kaikki liikkeet kulman takana Sunset Boulevardilla. Palveluista enää ovat auki ruokakaupat, apteekit ja kulman kannabiskauppa (Los Angelesin kaupunki luokittelee sen ns. “välttämätömäksi liiketoiminnaksi”). Muutama ravintola sinnittelee vielä takeaway- ja kotiinkuljetustilausten varassa, mutta suurin osa on pannut ovet lukkoon. Viimeisellä visiitilläni pilatesstudion omistaja sanoi jatkavansa tuntien pitämistä, mutta itse en pitänyt sitä enää turvallisena – ja sitten pormestari määräsi myös pilates- ja joogastudiot suljettavaksi.

Kaliforniassa tiedetään varsin hyvin, että yhdysvaltalaisen terveydenhuollon kapasiteetti ei kestä tautipiikkiä, joten sitä yritetään madaltaa kaikin keinoin. Tuntuu, että uhka otetaan täällä vakavammin kuin Suomessa. Baareissa ei heiluta, joskin rannalle ja vuorille syntyi ensimmäisenä lockdown-viikonloppuna pieniä ruuhkia, ja sitten myös virkistysalueiden parkkipaikat suljettiin.

Los Angelesin savusumut ovat väistyneet, ja vastapäinen kukkulakin näkyy kotikadulta käsin kirkkaana.

Lähes kaikilta paikallisilta ystäviltäni ovat loppuneet työt, mutta harva valittaa – kaikki sinnittelevät joten kuten ja freelancereiden, suosikkiravintoloiden ja muiden pienten yritysten tueksi kerätään lahjoituksia. Naapurit tervehtivät uudella tavalla ja kävelijät väistävät toisiaan kadulla, mutta eivät ennen kuin hymyilevät toisilleen, että tällaista tämä nyt on.

Koulu palasi spring break -lomalta uuteen aikakauteen, jossa kaikki järjestetään etänä – kurssit Zoom-videoneuvottelupalvelussa ja muut asiat sähköpostitse. Kampukselle ei pääse edes palauttamaan kirjaston kirjoja. Tiistain Narrative Composition -kurssilla minä ja professori olimme ainoat Los Angelesiin jääneet, kumpikin pölähtäneen näköisinä tahoillamme tietokoneen ruudun edessä. Netti pätkii, kun kaikki striimaavat jotain kotonaan yhtä aikaa.

On vaikeaa laskeskella, onko järkevämpää jäädä vai lähteä, mutta toistaiseksi täällä on yksiö, johon eristäytyä, hyvä ilma nenänsä ulos pistämistä varten ja toimivat ruoan kotiinkuljetuspalvelut. Surku on vain sitä, että olin jättänyt monet kivat asiat odottamaan lopputyön palauttamisen jälkeistä aikaa. Nyt lopputyö on paketissa, mutta ne kivat asiat – reissut, ravintolat, harrastukset – taitavat mennä sivu suun, ja poismuutto saattaa tulla vastaan lyhyellä varoajalla. Iltakävelyt ovat saaneet melankolisen, valmiiksi tätä kummallista kaupunkia ikävöivän sävyn.

Kateeksi ei kyllä käy seuraavaa stipendiaattiakaan, jonka pitäisi jo valmistella jo kesäkuun muuttorumbaa, mutta koululla ei toistaiseksi ole tietoa, voidaanko kampukselle palata silloinkaan – ja pääseekö silloin edes matkustamaan. Yhdysvaltain lähetystöt ovat toistaiseksi jäädyttäneet viisumipalvelunsa.

Odotellaan, katsellaan. Pestään käsiä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• VOIKO KULTTUURIJOURNALISMIA OPETTAA? - 18.05.2020
• Panos-tuotos-suhde, eli kannattaako kulttuuritoimittajaksi kouluttautuminen - 12.03.2020
• Nuorisoa ahdistaa - 04.03.2020
• Pronominit, tuo kuuma sanaluokka - 07.02.2020
• “Lori Loughlin got me into USC” – Syyslukukausi skandaalikoulussa - 20.12.2019
• Tervetuloa Kaliforniaan! - 05.11.2019