Median murroksesta puhuttaessa näkökulma tuntuu etupäässä olevan liiketoimintamallin kriisissä. Nykymuotoinen mediaorganisaatio ei vastaa ajan haasteisiin. Asiakas on kranttu peijooni, eikä tykkää vanhoista paketeista. Hän tahtoo uuden paketin – ja mikä tärkeintä – hän tahtoo itse kääriä koko komeuden.

Jonkin verran on puhuttu ja enemmän pitäisi puhua siitä, mitä tapahtuu tiedolle ja tiedonvälitykselle. Ihminen, tuo laumoissa elävä, tahtoo sosiaalista verkkoa, kaltaisensa olkapäätä, samanmielisyyttä. Nyt puhutaan siten, että asiakkaan vaatimuksesta median tulee rakentaa tai mediaan tulee rakentua yhteisöjä. 

Yhteisöajattelulla on varmasti iso merkitys siihen, miten ja mihin tiedon purot tai virrat tulevaisuudessa soljuvat. Ihmisillä on mitä kummallisimpia intressejä ja he haluavat jakaa ajatuksensa ja tietonsa niistä toisen samanlaisen kanssa. Puutarhatonttuasettelijaa ei välttämättä kiinnosta Lähi-itä ja sen kuohuvuus. Jaavalaisen kansantanssin hytkettä netistä haravoiva Jaava-friikki saattaa olla kiinnostunut alueen poliittisestakin tilanteesta, mutta ei yhtään innostu, jos joku Katainen kertoo jotain jostain taloudesta. 

Koska blogeissa monesti puhutaan itsestä, niin sanon, että minä, vanhanaikainen ja verkottumaton juntti, en totta vieköön tunne yhtään ihmistä, joka olisi kiinnostunut tästä blogista. Silti jopa minä voin kuvitella, että täällä jossain verkkojen uumenissa on kokonaisia yhteisöjä, jotka vaihtavat ajatuksiaan ja tietojaan median murroksesta. Verkkoyhteisöissä olennaista on juuri se, ettei välttämättä tunne toista, mutta tietää hänen olemassaolonsa. 

Tästäpä päästään sutjakasti Benedict Andersoniin. Internet-ajan verkkoyhteisöt ovat tavallaan analogioita Andersonin kuuluisasta ajatuksesta kansakunnasta kuviteltuna yhteisönä. Andersonin mukaan siis kansakunta on poliittinen kuviteltu yhteisö, jossa ihminen ei tunne jokaista yhteisöön kuuluvaa, mutta voi tajuta heidän olemassaolonsa. Kansakuntana oleminen on yhteinen kokemus. Kieli on keskeinen yhdistävä tekijä ja yhteisyys mahdollistuu kirjoitetun ja painetun kielen kautta. Anderson yhdisti painotekniikan yleistymisen juuri nationalistisen ajattelun leviämiseen. 

Tieto painetussa sanassa oli kansakunnaksi kuvitellun yhteisön kiinneaine. Tieto tapahtumista tai yleensä ”tapahtumisesta” loi suhteen toiseen kuviteltuun henkilöön. Asioiden ja tapahtumien tajuaminen samanaikaisesti toisten kanssa oli olennainen osa tätä kuvitteluleikkiä. 

Samalla tavoin toimivat nykyajan nettiyhteisöt, sosiaaliset mediat. Tuossa ympäristössä samanaikaisuus on reaaliaikaisuutta, ja tiedon ja kokemuksen vaihdanta yhteisen intressin ympärillä ajaa toisilleen tuntemattomat ihmiset yhteen. Yhteisö on siis mitä suurimmassa määrin kuviteltu. Yhteisyyden kokemus tässä ajassa ja näillä vempaimilla saa toki lisäkuorrutteekseen osallistumisen sisällöntuotantoon. (Tulipahan tuotakin sanaa sitten käytettyä.)

Nykymedia tahtoo siis vastata tähän yhteisöjen heittämään haasteeseen. Teemasivut ja isojen lukupakettien jakaminen omiin erilaisiin osiinsa on ollut kevyttä alkusoittoa tälle. Nykyään, kun lukija ei tahdo välttämättä ollenkaan talous- ja/tai ulkomaat –osiota, mutta esimerkiksi kulttuuri ja viihde kiinnostaisi, niin hän saattaa jättää useasti koko lehden tilaamatta. Hän hakeutuu verkon syleilyyn, viihtyy ja kokee löytämisen iloa. 

Onko painetun median tulevaisuus sitten iPadien kaltaisissa ratkaisuissa, jotka mahdollistavat kuluttajalle oman räätälöidyn paketin? Voi olla. Asiakas tilaa ja lataa lätyskäänsä ääntä, kuvaa ja tekstiä oman mielen mukaan. Oi, sitä valinnanvapauden määrää! 

Asialla on sitten se toinen puoli, josta soisi myös puhuttavan. Mitä tapahtuu tiedolle ja – vanhanaikaisesti sanottuna – tiedonvälitykselle? Kun ihmisten intressit ovat monesti niin omituisen suppeita, mitä kautta he tulevat tietoiseksi niistä vaikeammista asioista, joilla on toisenlaista merkitystä suoraan tai epäsuorasti heidän elämäänsä. Talous- sekä terveys- ja sosiaalipolitiikka eivät toki ole asioita, joita ihminen välttämättä miettii, kun on terve ja jaksaa puutarhatonttua asetella. Ulkopolitiikka ja uskontojen historia saattavat tulla sitten mieleen, kun rakas jumiutuu rajalle. Vaikka verkko on rajaton, maailma ei ole. 

On demokratian kannalta olennaista, että median murroksessa uhrataan ajatus myös yhteisöiksi jakaantuneen maailman sirpaloituvalle tiedolle.

Minut pysäytti taannoin vierailu Thomson Reutersilla. Siellä sain uutispäälliköiltä kuulla, että heidän talousuutispalvelunsa asiakkaat, kolmekymppiset meklarit ja pankkiirit, eivät lue ollenkaan sanomalehtiä. Kaiken heidän tarvitsemansa tiedon tulee mahtua muutaman minuutin tekstin, kuvan ja äänen koosteeseen, jonka voi Lontoon metrossa silmäillä ennen työpäivää. Jotenkin pelottava ajatus, että tuo yhteisö pyörittää taloutta. 

Englantilainen filosofi Francis Bacon tokaisi reilut 400 vuotta sitten, että ”tieto on valtaa”. Niinpä. Ja tietämättömien vallankäyttö hirvittää.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Pallon liikkeitä - 26.07.2010
• Satumainen sankari ja arkun naulat - 03.05.2010
• Hell’s Kitchen - 30.03.2010
• ”The Prime Monster” - 24.02.2010
• Oi aikoja, voi matoja - 29.01.2010