Amerikan passi olikin riesa
Heidi Kalmari
Ruokakaupassa valmiit kurpitsapiiraat notkuvat pinoissa, mutta amerikkalaismediassa varoitellaan, että kalkkunoista voi olla tänä vuonna pulaa. Rahti- ja tavarakuljetukset ovat viivästelleet globaalisti tänä vuonna reippaasti, ja kiitospäivän alla kalkkunoiden saatavuus kiinnostaa erityisesti.
Thanksgiving on ehkäpä tärkein perhejuhla amerikkalaisille. Marraskuun toiseksi viimeisenä torstaina keräännytään sukulaisten ja läheisten kanssa yhteen kiitospäivän aterialle. Koska kiitospäivänä ei ketään haluta jättää yksin, minäkin sain kaksi kutsua amerikkalaisilta tutuiltani. Olisi ollut tosi hauskaa nähdä läheltä, miten juhlaa paikallisesti vietetään.
Kiitin lämpimästi kutsusta, mutta päätin silti lähteä oman perheeni luokse Suomeen.
Alun perin oli tarkoitus, että olisimme olleet Los Angelesissa koko vuoden yhdessä perheeni kanssa. Viime hetkellä tuli kuitenkin yllättäviä mutkia matkaan: mieheni ja kaksi kouluikäistä lastamme eivät saaneetkaan viisumeita Amerikkaan.
Syy tähän on absurdi, eikä se liity koronapandemiaan. Viisumeita ei herunut, koska minulla on myös Amerikan passi. (Sain kaksoiskansalaisuuden, sillä olen syntynyt Yhdysvalloissa.)
Koska minä en amerikkalaisena tarvinnut viisumia lainkaan, ei sen myötä perheeni voinut hakea niin sanottuja liitännäisviisumeja. Sen sijaan tarjolla oli vain kolmen kuukauden turistiviisumi tai se, että he olisivat hakeneet pysyvää oleskelulupaa (Green Card). Jälkimmäinen ei kuitenkaan ollut vaihtoehto, sillä sen hakeminen kestää vähintään vuoden ja on raskas sekä kallis prosessi. Lisäksi sekin olisi voitu evätä, koska tarkoituksena ei ollut oikeasti muuttaa pysyvästi.
Hakiessani Helsingin Sanomain Säätiön opiskelustipendiä oletin, että kaksoiskansalaisuudestani olisi minulle ennen kaikkea hyötyä. Vielä viime keväänä ajattelin, että varsinkin koronan aikaan minun jenkkipassistani olisi varmasti meille etua. Päinvastoin kuitenkin kävi.
Niin järjetön ja yllättävä kuin tilanne oli, ei sille lopulta voinut mitään. USC yritti parhaansa mukaan auttaa, ja yliopiston kautta sain kysyä neuvoja vielä maahanmuuttoasioihin erikoistuneelta juristilta. Hänkin lopulta totesi, ettei ratkaisuja valitettavasti ole.
Niinpä teimme lopulta pikaisia päätöksiä: minä lähdinkin yksin, ja perhe jäi Suomeen. Päädyimme siihen, että perhe tulee kolmeksi kuukaudeksi joulun ja vuodenvaihteen aikaan, kun Suomenkin kouluista on pisimmät lomat.
Yksin lähteminen oli vaikea päätös, mutta onneksi kaikki on kuitenkin mennyt suhteellisen hyvin kovasta harmituksesta ja ikävästä huolimatta. On tässä järjestelyssä ollut etujakin. Opiskelu on Annenbergissä vaativaa, ja koulutöitä on riittänyt paljon myös viikonlopuille. Niihin on ollut helpompi keskittyä, kun olen ollut vain itsekseni.
Arvelen myös, että korona-aikaan olisi omille lapsille ollut myös normaalimpaa vaikeampaa sopeutua paikalliseen kouluun. Rajoitusten vuoksi monet asiat tehtiin syksyllä edelleen etänä, ja monet harrastukset ja tapahtumat olivat rajoitusten vuoksi tauolla. Maskien takaa on myös tosi paljon vaikeampi opetella uutta kieltä ja sitä kautta saada kavereita.
Kiitospäivän kohdalla myös syyslukukausi alkaa lähestyä loppuaan. Jäljellä on enää muutamia viimeisiä tehtäviä. Joulukuun alussa siirrymme tauolle noin loppiaiseen asti. Lomailun ohessa kirjoittelen ensimmäistä versiota tulevasta lopputyöstäni.
Tämän blogin viimeiset lauseet kirjoitankin Suomesta. Oli ihana tulla välillä käymään hetkeksi kotona. Parin viikon päästä palaan Kaliforniaan, ja silloin matkustamme sinne vihdoin yhdessä perheeni kanssa!
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- 10 ilmasto-oppia Amerikasta - 21.04.2022
- Ukrainan sota on Los Angelesissa sekä lähellä että kaukana - 22.03.2022
- Ilmastojournalismi nousee Amerikassa - 14.02.2022
- Vuosi eri alustoilla - 11.01.2022
- Tiedostavien aikojen journalismia - 04.11.2021
- Valkoinen toimittaja, herää etuoikeuteesi - 23.09.2021
- Melkein auki vai uusi normaali? - 18.08.2021