Minulla oli epäilykseni rakentavasta journalismista, kun lähdin Tanskaan opiskelemaan. Pidin kuitenkin sen tavoitteita kannatettavana ja ajattelin, että Constructive Institute olisi hyvä paikka tarkastella kriittisesti omaa työskentelyä. Ukrainan sota ja sitä koskeva uutisointi ovat luonnollisesti nousseet puheenaiheeksi täälläkin, enkä enää tiedä, mitä rakentavasta journalismista pitäisi ajatella. Tavoitteissa ei edelleenkään ole mitään vikaa, mutta se, mitä niiden nimissä saatetaan ehdottaa, ei aina enää muistuta journalismia. ”Rakentavuuden” väkisin tyrkyttäminen on alkanut tuntua todellisuuden hämärtämiseltä.

Päädyin taannoin tanskalaisten toimittajien kanssa keskusteluun siitä, miten sotauutisointi voisi olla ”rakentavampaa”. Keskustelua johtaneelta, eräänlaisena konfliktialueiden asiantuntijana esittäytyneeltä henkilöltä kysyttiin aluksi, mikä on se syy, että tässä tilanteessa tarvitaan rakentavaa journalismia. Hän mainitsi muun muassa vihapuheen ja ihmisten turtumisen negatiivisiin aiheisiin ja kertoi sen jälkeen tarinan siitä, kuinka oli itse auttamassa ukrainalaisäidin ja tämän pienten lasten majoittamisessa Tanskaan. Perheen isä oli jäänyt maahan sotimaan, eikä muu perhe tiennyt, näkisikö tätä enää koskaan. Tarina huipentui siihen, kun tanskalaishenkilö kohtasi ukrainalaisperheen pienen lapsen ja tämän silmiin katsoessaan koki jotain suurta. ”Pitäisikö aloittaa dialogi näiden ihmisten kanssa?” hän sanoi.

Jossain vaiheessa keskustelu juuttui Tanskan median ”puolueellisuuteen”. Puolueellisuudella keskustelijat tarkoittivat, että media on Ukrainan puolella ja Venäjää vastaan. Sanottiin, että tällä hetkellä media liikaa päättää ihmisten puolesta, mitä ajatella, vaikka pitäisi olla neutraali. ”Ihmisten pitäisi saada itse päättää, kumman puolella ovat.”

Puhetta johtanut henkilö perusteli näkemystä median puolueellisuudesta muun muassa sillä, että niin paljon puhutaan Venäjän propagandasta. Hänen mielestään pitäisi yhtä lailla puhua Ukrainan propagandasta. Pyysin puheenvuoroa ja sanoin, että näiden kahden asian laittaminen samalle viivalle olisi false balance -tilanne. Että Venäjän informaatiovaikuttaminen ei alkanut helmikuun 24. päivänä ja että se ei rajoitu Ukrainaan tai sodankäyntiin. Keskustelu tästä aiheesta ei jatkunut.

Jossain vaiheessa ajatus tanskalaismedian puolueellisuudesta oli toistunut niin monta kertaa, että pyysin saada esimerkkejä. Ensin kukaan ei osannut sanoa mitään. ”Esimerkiksi eilinen uutislähetys”, sanottiin useasta suunnasta, mutta kukaan ei muistanut, mitä se koski ja mitä siinä sanottiin. Lopulta keskustelijat kertoivat minulle kolme seikkaa, jotka heidän mukaansa osoittavat median puolueellisuuden asiassa.

Århusissa kevät on jo pitkällä.

Ensimmäisen puhujan mukaan Tanskan median puolueellisuus tulee esille siinä, että sodasta ylipäätään on niin paljon uutisia. Ukrainan tilanteesta vaan uutisoidaan niin paljon, että se tuntuu puolueelliselta, keskustelija sanoi.

Toisen keskustelijan mukaan presidentti Vladimir Putinin sanominen hyökkääjäksi (aggressor) on puolueellista. Vastasin hänelle, että on fakta, että Putin on tässä sodassa hyökkääjä. Keskustelija jatkoi kiistämistä hokemalla, että ilmaus on puolueellinen, ”näkökulma”. Eipäs-juupas-väittelymme jatkui jonkin aikaa.

Kolmannen puhujan esimerkki puolueellisuudesta oli se, että uutisankkuri oli lähetyksessä sanonut, että sodassa on nähty ”hyvä merkki”, kun Ukrainan joukot olivat estäneet Venäjän joukkojen etenemisen. Sana ”hyvä” oli keskustelijan mielestä medialta puolueellinen ja näin asiaton. ”Pitää olla neutraali”, hän korosti. Vastasin tähän, että kyseessä on hyökkäyssota, jossa venäläiset sotilaat tappavat siviilejä. Sanoin, että voidaan ajatella, että kun Venäjän armeija ei päässyt kaupunkiin, monen ihmisen henki pelastui, ja tätä voi jokainen inhimillinen ihminen pitää hyvänä asiana. Keskustelija kohottautui tuolilta minuun päin ja kysyi jokaista sanaa painottaen ”mutta entä jos ukrainalaiset tappavat siviilejä?”. Palaan yhä uudestaan tähän kommenttiin, ja koetan keksiä, mitä hän mahtoi tarkoittaa.

Jossain vaiheessa tuli aika esittää omia rakentavia ehdotuksia ja juttuideoita Ukrainan sodan uutisointiin. Moni ehdotuksista koski dialogia. Miten Putinia ja Venäjän näkökulmaa voisi ymmärtää paremmin? ”Mitä Putin haluaa?” Miten ”vastapuolet” voitaisiin laittaa keskustelemaan keskenään? Miten luoda dialogia Ukrainan ja Venäjän välille? Miten saisimme ”narratiivit kohtaamaan”? Ehkä eniten kannatusta ja jopa liikuttuneen vastaanoton sai ajatus, että media istuttaisi ukrainalaisen ja venäläisen ihmisen samaan pöytään ja laittaisi heidät keskustelemaan.

Keskustelussa vallinnut tietämättömyys ja naiivius suhteessa Venäjään tuli minulle täytenä yllätyksenä. En ajatellut, että joutuisin kertaamaan itseäni jopa vuosikymmeniä kokeneemmille toimittajille, mitä Venäjän historiassa on viimeisen parin kymmenen vuoden aikana tapahtunut ja millainen valtionjohtaja Putin on. En ollut osannut valmistautua siihenkään, että eräänlaisena konfliktialueiden asiantuntijana esittäytyvän puhujan muisti ei Ukrainan tilanteessa yllä edes hyökkäyssodan alkupäiviin, saati vuoteen 2014 asti. Että joudun kertomaan hänelle, mitä informaatiosodankäynti tarkoittaa ja mikä merkitys sillä on Putinin politiikassa suhteessa länteen.

Minut yllätti myös painokkaat puheenvuorot median ”puolueellisuudesta”. Vaihtoehtoisten selitysten ja näkökulmien hakeminen alkoi muistuttaa salaliittoteorioita ja sakeimpia näkemiäni Twitter-keskusteluja. Tanskalaismediassakaan ei ole voinut jäädä uutisoimatta Venäjän suoranaiset valheet sekä pyrkimykset siivota pois sotaan ja hyökkäykseen liittyvä terminologia. Miten tämän tietävä toimittaja voi vaatia medialta ”neutraaliutta” tai kukaan ikinä missään ajatella, että journalistien pitää pysyä ”puolueettomina”, kun kyse on hyökkäyssodasta ja siviilien tappamisesta. Ajoittain vaikutti siltä, että keskustelijat vastustavat tiedonvälitystä sodasta. ”Rakentavuus” tuntui olevan niin vahva agenda, että se menee tiedonvälittämisen edelle ja kääntyy sitä vastaan, jos nämä kaksi eivät mahdu samaan kuvaan.

Erikoinen keskustelu Venäjästä ja sodasta ei päättynyt siihen, kun poistuin huoneesta. Seuraavan muutaman päivän aikana sain useita yhteydenottoja, joissa keskustelijat pahoittelivat minulle keskustelun sävyä ja kysyivät kuinka voin. (Keskustelu meni ajoittain päälle huutamiseksi asetelmassa minä vastaan tanskalaiset. Itsekin kiihdyin ja korotin ääntäni.) Viesteissä vakuutettiin, että Putinia tietenkin pidetään hirveänä ja pahana sekä kiiteltiin ”erilaisen näkökulman” esille tuomisesta. Sanottiin, että mielellään minun kanssani jatketaan keskustelua, koska ”lopultahan kyse on vain erilaisista näkökulmista”. Viesteissä nostettiin esille minun suomalaisuuteni. Pahoiteltiin, että turvallisuudessa ja rauhassa kasvaneet tanskalaiset eivät ehkä ymmärrä, millaista sen täytyy olla, ”kun Venäjä on takapihalla, kuten Suomessa”.

En osaa päättää, mikä viesteissä häiritsee minua eniten. Se, että faktojen ja todellisuuden vääristelyä kutsutaan ”erilaiseksi näkökulmaksi”, että minun kiihtymiseni keskustelussa tulkittiin henkilökohtaiseksi loukkaantumiseksi vai se, että sanomiseni Venäjän hyökkäyksestä laitetaan suomalaisuuteni piikkiin.

Stipendivuottani on jäljellä kolme kuukautta, ja ajatukseni ovat ristiriitaiset. Jos tämä on rakentavaa journalismia, jään mieluummin ulkopuolelle.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Georgialaisille Ukrainan sota on kohtalon kysymys, sanoo maan yleisradion ulkopolitiikkaan erikoistunut toimittaja – ”Pelko siitä, että me olemme seuraavana, on yhä todellisempi” - 02.03.2022
• Pelkään, että järkevin ja hyödyllisin mediakritiikki jää antamatta - 01.02.2022
• Välittääkö media parhaan mahdollisen totuuden rikollisuudesta? - 03.01.2022
• Tanskalaisten lippusuhde - 01.12.2021
• Rikoksiin liittyviä vääriä käsityksiä on mahdollista korjata - 02.11.2021
• Tiedämmekö me, mitä me teemme? - 24.09.2021