Ulkomailla asumisessa yksi mukavimmista asioista on kotona käyminen. Tutut paikat näyttäytyvät uudessa valossa – nekin, joihin on vuosien saatossa tottunut niin, ettei niihin ole enää aikoihin kiinnittänyt mitään huomiota. Vähemmän mukavaa on itse matkustaminen – ainakin jos lumisateen sotkema lentoliikenne uhkaa jättää jouluksi kolmanteen kaupunkiin kahden kodin välillä. 

Olin viikon jumissa Lontoossa. Sinä aikana ehti soittaa puheluita lentoyhtiölle ja vakuutusyhtiöihin, katsoa toisin silmin nähtävyyksiä, joita ei ollut ehtinyt nähdä edes ensimmäisinkään. Olin yhtä turhautunut kuin muut tuhannet turistit, jotka eivät pääsisi joluksi kotiin – brittilehteä lainatakseni ”vain koska satoi lunta”.

Silti en ollut varma, kun Aamu-tv:n toimittaja soitti ja pyysi kommenttia suoraan lähetykseen. Ensimmäistä kertaa journalistiksi ryhtymisen jälkeen en olisikaan toimittaja vaan haastateltava.

Edellisestä kerrasta oli kauan. Kaksikymmentä vuotta sitten, kun Eurooppa vielä muisti miltä lumi näytti, käytin koulumatkani niin kuin muutkin ikäiseni koululaiset tuolloin 80-luvulla ja aina sen jälkeen – kiviä potkien, askelmia laskien ja miettien kuumeisesti mitä sitten isona vastaisin eri asioihin, joita toimittajat minulta kyselisivät. 

Sitten koulussa kävi toimittaja. Hän teki dokumenttia Yleisradiolle, eikä ikävä kyllä kysynyt ainuttakaan kiinnostavaa kysymystä. Ei mitään Turtlesista, Star Trekistä tai edes Narniasta tai sarjakuvista tai jalkapallon MM-kisoista tai mistään konkreettisesta, mistä ala-asteikäinen lapsi halusi kertoa mielipiteensä. 

Olin kuitenkin ihan varma, että ne kiinnostavat kysymykset vielä joskus tulisivat. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin annoin siis Aamu-tv:lle suoustumukseni – ihan jo siksikin, että olin kiinnostunut näkemään ammattini myös tästä kulmasta. 

Haastattelu tehtiin aamuviideltä Lontoon aikaa. Vastasin kysymyksiin suoraan ja rehellisesti niin kuin kuka tahansa haastateltava (poliitikkoja lukuun ottamatta). Jälkiviisaana ihmisenä keksin kuitenkin heti puhelimen suljettuani, mitä kaikkea minun olisi pitänyt vielä sanoa. 

Jos olisin ollut jutun toimittaja, olisin voinut suunnitella sanomani etukäteen ja vaikuttaa nokkelalta. Haastateltavana tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan ollut. Koska en ole kuin puoliksi savolainen ja siksi vain aika ajoin sutjakka, jäivät nuo asiat sanomatta. 

Jälkeenpäin ajateltuna olisin halunnut sanoa vain tämän: 

”Kun olin lapsi, murehdittiin laulussa siitä, voiko joulupukki tullakaan jos jouluna ei ole lunta. Nyt 2000-luvulla näyttää olevan toisin päin.” 

Onkin oikeastaan vain onni, että toimittajat ohjaavat haastateltavia kysymyksillään. Usein tylsäkin vastaus on parempi kuin tyhjä nokkeluus. On myös hyvä, että haastateltavan ei tarvitse kantaa huolta siitä, mitkä osat hänen tarinaansa ovat tärkeitä tai yleisesti kiinnostavia. 

Ja lopulta on myös onni, että on olemassa blogeja, jotta me haastattelutilanteessa hitaat ihmiset ja ammatissamme sanavalmiit toimittajat saamme jonkin tilan, jossa sanoa ne asiat, jotka  haluamme sanoa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Äpit, pädit ja lehdistön (t)uho - 12.08.2011
• Köyhä mutta seksikäs - 14.06.2011
• Pikku-Bursan turkkilaiset markkinat - 16.05.2011
• Vaaleja odotellessa - 12.04.2011
• Muurin viimeiset varjot - 11.03.2011
• Jonottamisen perusteita - 11.02.2011
• Kuinkas sitten kävikään - 07.12.2010