Mason found it on the floor.

Lausuin nämä sanat Washingtonissa huhtikuun puolessavälissä, Moth-tapahtumassa. Näissä tilaisuuksissa tavalliset ihmiset saavat ilmoittautua halukkaiksi nousemaan lavalle ja kertomaan jonkin omakohtaisen tarinansa yleisölle. Parhaat kertomukset jalostetaan todellisiksi helmiksi. Tarinoissa saa olla mittaa korkeintaan viisi minuuttia, ja iltojen teema on määritelty hyvin löysästi.

Iltaman, johon minä osallistuin valtaapitävien kaupungin teollisuusalueen laidalla olevassa viihdekompleksissa, teema oli style, siis suomeksi tyyli. Osa yleisöstä kertoi tarinansa, osa vain kuunteli ja pääsi kuulemaan hyvinkin herkkiä ja intiimejä kertomuksia. Lopuksi yleisöstä koottu tuomaristo ratkaisi voittajan.

Onni ei valitettavasti suosinut minua. Minua ei valittu yhdeksi kertojaksi tähän alkukarsintaan, mutta voittajan julistamisen jälkeen sain kertoa yleisölle tarinani ensimmäisen lauseen.

Tarinani ensimmäisen lauseen, “Mason found it on the floor”, tallensi ystävällisesti Yle Uutisten ja Hufvudstadsbladetin avustaja Juri von Bonsdorff. Washingtonissa City Wineryssa 18. huhtikuuta 2022 järjestetyn Moth-tapahtuman aiheena oli tyyli. Nyt kesäkuussa eri kaupungeissa järjestettävien Moth-iltamien aiheina ovat syntymäpäivät ja määränpää.

World Press Instituten yhdeksänviikkoinen ohjelma, jonka yhden vapaaillan päätin siis viettää Mothin merkeissä, vei meidät tutustumaan paitsi Washingtonin vallan kabinetteihin ja ajatuspajoihin myös yhdysvaltalaisen ruoantuotannon alkulähteille.

Isältä pojalle, ja veljenpojalle

Kansainvälinen ryhmämme vieraili Landyut Land and Livestock -lihakarjatilalla huhtikuun 5. päivänä. Oli poutainen, mutta jopa suomalaisittain kalsea sää. Ja kova tuuli.

Kolmannen polven farmari, Masonin setä Michael Landyut kierrätti meitä ympäri maatilaansa, selitti meille eläinten hoidosta, antoi meidän yrittää taputella lehmiä ja kertoi niiden ruokinnasta ja rehusta, joka oli maissia käyttävän paikallisen etanolitehtaan sivutuote. Vuonna 1928 aloittanut perheyritys on saanut ympäristöpalkintoja, vaikkei luomusertifioitua lihaa tuotakaan. Ympäristönäkökulma on tullut mukaan toimintaan ennen kaikkea järkisyistä vaikka toki se on muutenkin tärkeää huomioida, sanoi Michael. Sillä voi nimittäin säästää kustannuksia. Taustalla hymyili myös Michaelin isä George, joka on siirtynyt jo tarkkailijan rooliin.

Michaelin ja Georgen lisäksi tapasimme tilalla myös Masonin. Mason oli viljelystä ja karjanhoidosta innostunut nuorimies, joka paiski töitä setänsä tiluksilla sen sijaan, että olisi ollut bilettämässä ikätoveriensa kanssa “spring breakilla”, joka on amerikkalaisteinien keväinen tauko opinnoista. Amerikkalaisviihteessä tämä loma esitetään päihdehuuruisena ja seksintäyteisenä lomana, joka vietetään yleensä jossakin missä on lämpöä ja merivettä. Villeissä tarinoissa taitaa olla ainakin jotakin totuuspohjaa, sanoi Michael. Bileloma oli siis kaukana siitä, mitä työnteko kylmässä Minnesotan keväässä tarjosi, vaan sielläpä vain nuori Mason tallusteli likaisessa työtakissaan lannan ja mudan peittämissä kumisaappaissaan, oikein tyytyväisen näköisenä.

Nuori Mason nautti maatalouskoneiden kanssa työskentelystä. Isona hänestä tulee minnesotalaisen maatilan isäntä.

Isäntä esitteli meille myös maatalouskoneitaan. Ne seisoivat puunattuina valtavassa ladossa. Puimureilla ja muilla laitteilla, joita en edes tunnistanut, oli kokoa ja näköä, ja Mason oli niistä erityisen innoissaan. Kiipesin hänen kanssaan yhden ohjaamoon ja kuvittelin itseni kyntämässä Walnut Groven lakeuksia. Se oli kovin vaikeaa, mutta hymyilin Masonille ja pitelin kiinni ratista. Olin ajavinani hirviömäistä jättiläistä, vaikka oikeasti jo Minnesotassa punaisella pakettiautollamme kurvailu oli saanut minut hermostuneeksi.

Kuulin, että Masonista oli tulossa suvun työn jatkaja. Hän oli tästä kovin ylpeä ja oppi jo tulevaan rooliinsa tukevasti keski-ikäiseltä Michaelilta. Michael kiitteli omaa isäänsä siitä, että on saanut tehdä omat valintansa, virheet mukaan lukien. Sukupolvenvaihdos toi viimeksi mukanaan suuren muutoksen, sillä kun Michael aikanaan otti ohjat käsiinsä, tila siirtyi sianlihasta naudanlihantuotantoon. Michael ei nimittäin välittänyt sikojen kasvatuksesta. Mason ei vielä paljastanut, mitä aikoo omalla vuorollaan tehdä. Ehkä se ei ole hänelle vielä hahmottunutkaan.

Nautin sukutilalla käyskentelystä, ehkä juuri siksi, että olin siellä vain vieraana. Lehmien hyvinvointi ei ollut minun vastuullani ja unohdin – ainakin melkein – myös kiusalliset lihansyöntiin liittyvät ympäristökysymykset. Ja olihan se vaihtelua sykkiville suurkaupungeille.

Kun lähdön hetki koitti, havahduin. Olin hukannut jotain.

Kokoaan suurempi

Koko Yhdysvaltain-reissuni ajan käytin ainoastaan kotimaisia leijonakorvakoruja. Minulla oli mukana neljä erilaista paria kymenlaaksolaisen pienyrityksen Humaani leijona -korvakoruja, jotka ovat mukaelma suomalaisesta leijonavaakunasta.

Kun näin näyttävät korut ensimmäistä kertaa viime kesänä itäsuomalaisessa putiikissa huoltoaseman yhteydessä, olin kahden vaiheilla: ylpeänä suomalaisena halusin palavasti itselleni nuo mahtavat roikkuvat korut, mutta toisaalta arastelin nationalistisen symbolin ripustamista näkyville.

Koin, että siniristilippu ja leijona kuvastavat tänä päivänä sitä isänmaallisuutta, jota en halunnut ilmentää tai edistää. Sitten sisuunnuin ja mietin, että kai leijonia saavat kantaa muutkin kuin natsit ja oikeistolaiset ja ostin nuo puusta tehdyt riipukset. Pian päädyin tilaamaan netistä kolme eriväristä paria lisää: mustat, turkoosit ja kultaiset. Ja mikä olisikaan ollut parempi paikka käyttää leijonia, edustinhan matkalla Suomea ja suomalaista mediaa toimittajaryhmässä, jossa oli lisäkseni bulgarialainen, argentiinalainen, nigerialainen, iranilainen, bangladeshilainen, intialainen ja hongkongilainen!

Leijonat olivat mukana myös maissia raaka-aineena käyttävällä Highwater Ethanol -etanolitehtaalla Minnesotan Lambertonissa, jossa vierailimme 4. huhtikuuta. Sivutuotteena syntyi karjan rehua, jota osti muun muassa Landuytin tila. Kuvassa minä ja WPI-stipendiaatti Petya Mihova Bulgarian kansallisesta radiosta.

Mutta nyt, mustan mullan Minnesotassa, toinen mustista, mattamuovisista leijonistani oli pudonnut jonnekin maatilalla. Reilun kahden tunnin aikana olimme ehtineet tallata tilan pihapiirissä melkoisesti. Olin kyllä yrittänyt huolehtia siitä, ettei navakka ja kolea tuuli veisi korujani. Ilmeisesti silikonilukko oli kuitenkin pettänyt kääriessäni kaulahuiviani tiukemmin ympärilleni. Hätäännyin. Leijonani oli kadonnut!

Isäntä Michael huomasi tuskani ja kehotti minua hyppäämään golfkärryn kaltaiseen miniautoon, jonka kyydissä kaahailimme ympäri tiluksia. Mustaa, muovista korua oli kuitenkin mahdotonta havaita olkien ja mustan mullan sotkemasta maasta. Viiden minuutin päästä oli pakko luovuttaa, sillä ryhmämme piti lähteä tilalta muihin koitoksiin. Selitin kärryssä istuessani Michaelille, että eihän muovinen koru sinänsä kallis ollut, mutta se oli suomalaista käsityötä ja itsenäisen Suomen symboli. Ja Ukrainan sodan ollen käynnissä valtameren takana tuo muovinkappale tuntui paljon kokoaan suuremmalta ja painavammalta.

Michael tunsi Suomen sotahistorian pääpiirteittäin, onhan Minnesotassa paljon pohjolasta saapuneiden jälkeläisiä, ja hän oli kovin myötätuntoinen. Vitsailin, että saahan korusta sentään hyvän joulukuusen koristeen, jos se jollain ilveellä sattuu tilalta löytymään. Siinäpä muisto kevään 2022 suomalaisesta vieraasta!

Arvaatte varmaan jo, mitä tapahtui. Nuori ja reipas Mason otti asiakseen etsiä korun ja muutaman päivän päästä sainkin kuulla ilouutisen. Leijonani oli löytynyt nuorukaisen lempipaikasta, tuosta hallista, jossa valtavat maanviljelyskoneet olivat.

Korvakoru löytyi maatilalta, ihme ja kumma, ja sain sen takaisin Washington DC:ssä. Riemullani ei ollut rajoja. Korvakorusta oli tullut kokoaan suurempi.

World Press Instituten ohjelmajohtaja McDonald laski mustan leijonakorvakorun käteeni Washingtonissa huhtikuun puolessavälissä. Sen oli ensin Landuytien karjafarmilta Lambertonista noutanut ja St. Thomasiin, tukikohtaamme toimittanut hänen puolisonsa, ja sieltä se lensi Davidin laukussa liittovaltion pääkaupunkiin Washingtoniin. Washingtonissa vierailimme muun muassa The Washington Postissa, Politicossa, the Arms Control Associationissa, Stimson Centerissä ja The Heritage Foundationissa.

Näistä viimeksi mainittu, konservatiivinen ajatuspaja The Heritage Foundation oli muuten ehdottomasti mielenkiintoisimpia paikkoja, jossa vierailimme. Ajatuspajan edustajat kertovat puolustavansa vapaata yrittäjyyttä, yksilönvapautta, mahdollisimman rajattua valtionhallintoa, perinteisiä amerikkalaisia arvoja ja vahvaa kotimaan puolustusta. He olivat kovin suorasanaisia ja silminnähden nauttivat siitä, että pääsivät jopa hieman väittelemään kanssamme. Erosimme hymyillen.

Kansallisuus kaapissa

Moni World Press Instituten reissulla kohtaamani amerikkalainen ihaili näyttäviä korvakorujani. Jotkut kutsuivat niitä “siisteiksi lohikäärmeiksi”, ja osa tunnisti ne leijoniksi ja eräs minneapolisilainen Best Buy -elektroniikkakaupan myyjä jopa Suomen vaakunaleijonaksi (hän kuului paikalliseen Suomi-seuraan, kuinkas muuten). Eurooppalaiset tuttavuudet huomauttivat hymyillen, että tutulta näyttää. Jalopeura on päässyt symboliksi muuallakin kuin meillä.

Kaikki amerikkalaiset, joiden kanssa minulla on ollut enemmän kuin hetki aikaa puhua korvakoruistani, ovat olleet aidosti järkyttyneitä, kun olen kertonut heille, miten kansallisten tunnusten kantaminen yhdistetään meillä helposti nationalistiseen ääriajatteluun. Enhän minä Suomessa kulkisi Suomi-paidassa, tai siniristilippu hihassa, täsmensin heille. Leijonakorvakorujenkin kanssa olen Suomessa joutunut jonkun kerran kiusalliseen tilanteeseen. Joko niitä on tervehditty turhankin innokkaasti, tai sitten niitä on katsottu pitkään ja epäillen. Kerran olen saanut leijonat korvissa selittää arvomaailmaani kaverini puolisolle.

Tähtilippua käytetään paitsi omaa amerikkalaisuutta myös kansakuntaa yhdistävänä symbolina monessa tilanteessa. Tämä virkattu merkki oli kiinnitetty verkkoaitaan toukokuussa 2022 eteläisellä Manhattanilla, jossa 911-iskut tapahtuivat yli 20 vuotta sitten. Lipun värit olivat vielä kirkkaat, joten muistoesine oli uusi.

Maanviljelijä Michael Minnesotassa oli suorastaan pahoillaan, kun kerroin miten me suomalaiset arastelemme kansallissymboliemme käyttöä. “What a shame, I am so sorry”, hän sanoi.

Suomessa on toki turvallisiakin tapoja näyttää isänmaallisuuttaan, kuten vaikkapa Kalevala-korujen tai Marimekkojen kanto. Ja kansallisten urheilujuhlien aikaan ujokin voi sonnustautua sinivalkoiseen tai kantaa lippua tai leijonaa. Jälkimmäisiä hetkiä on vain turhan harvassa.

Omien korvakorujen arastelu alkoi reissussa tuntua sitä hölmömmältä, mitä useamman amerikkalaisen tapasin. Kansainvälinen WPI-ryhmänikin tiesi Suomesta vain sen, miten hyvin meillä menee – globaaleilla mittareilla oikeastaan hävettävän hyvin. Hongkongilainen kollegani tosin tiesi hyvän menestyksemme kansainvälisissä vertailuissa johtuvan siitä, että Suomi on öljyvaltio. Silloin vetäisin kahvit väärään kurkkuun.

Onnellisuus, lehdistönvapaus ja naisten oikeudet ovat asioita, joista meidän tulisi olla ylpeitä.  Kun katselin viikko toisensa jälkeen maailman rikkaimpiin ja vaikutusvaltaisimpiin valtioihin kuuluvan Yhdysvaltojen kaupunkien puistoihin nousseita kodittomien telttakyliä, ajattelin, että ei meidän Suomessa ainakaan tarvitse omaa järjestelmäämme hävetä.

Tähtilippu yhdistää

Meidän kansallissymbolimme on siis politisoitu, äärioikeisto kaappasi ne. Toki tähtilippukin on viime vuosina saanut Yhdysvalloissa uusia merkityksiä, kun sitä ovat kantaneet väkivaltaiset ääriryhmät kuten Proud Boys, mutta silti tähtilippu vielä yhdistää enemmän kuin erottaa. Saman symbolin alle mahtuu kovin erilaisia ihmisiä ja ajatuksia.

Lisäksi maassa on jo pidempään taisteltu aselaeista ja aborttioikeudesta. 

Sekä demokraatit että republikaanit kantavat tähtilippujaan yhtä lailla. Jälkimmäiset ehkä innokkaammin ripustavat niitä kuisteilleen. Kaikki kokevat kuitenkin olevansa amerikkalaisia. Demokraatit saattavat välillä kokea jopa häpeävänsä maataan, mutta väitän, että kansalliset symbolit eivät vielä ole stigmatisoituneet samalla tavalla kuin meillä, vaikka Capitolin valtauksessa tammikuussa 2021 lippuja käytettiinkin monen mielestä epäisänmaallisesti, epäamerikkalaisesti.

Yhdysvaltain kaksipuoluejärjestelmä on toki aiheuttanut aiempaa räikeämmän kaksinapaistumisen ja arvokysymysten politisoitumisen, viimeksi maskin käytöistä rokotusten ottamiseen. Toukokuussa 2020 tapahtunut George Floydin murha sytytti mellakoita ympäri maata, ja sen tapahtumapaikasta on tullut ihmisoikeusaktivistien pyhiinvaelluskohde.

Minneapolisissa toukokuussa poliisien käsissä kuolleen George Floydin kuolinpaikasta on tullut pyhiinvaelluskohde. Sinne tullaan hiljentymään, kaukaakin. Poliisiväkivalta oli yksi World Press Instituten ohjelman teemoista tänä vuonna. Kun vierailimme aukiolla 22. maaliskuuta, satoi rankasti eikä lisäksemme paikalla ollut juurikaan muita ihmisiä.

Jos olisin saanut nousta huhtikuussa Washingtonin viihtyisän ja avaran viinibaarin lavalle, olisin kertonut yleisölle, miten kadehdin heidän luontevaa tapaansa kantaa kansallisia symboleitaan ja myös sitä ylpeyttä, jota he maastaan kokevat. Olisin lopettanut esitykseni siihen, miten olen itsekin päättänyt olla ylpeä suomalainen ja tehdä sen näkyväksi muillekin, ja sujauttanut esityksen lopuksi toiseen korvaani löytyneen leijonakoruni. Viimeiseksi lauseeksi suunnittelin sanovani “Thank you, Mason from Minnesota”.

World Press Instituten matkan jälkeen olen käyttänyt leijonakorvakorujani täällä Suomessakin pystypäin. Viimeksi eilen sain niistä kehuja työpaikkani Yleisradion käytävällä, ilman sivumerkityksiä tai omituisia äänenpainoja.

“Onpa mahtavat korvakorut!”

Niinpä ovatkin.

St. Paulissa, Minneapolisin kyljessä Mississippi-joen toisella rannalla, tähtilippuja näkee omakotitaloalueella tiuhaan. Minnesota on “blue state”, eli siellä valtaa pitävät demokraatit. Pohjoismaista saapuneiden vaikutus näkyy paitsi sukunimissä myös siinä, miten moni työntekijä kuuluu ammattiliittoon. Minnesotasta on kotoisin myös senaattori Amy Klobuchar, joka oli demokraattien presidenttiehdokkaana 2020.

Kuvat: Pauliina Grym
Video: Juri von Bonsdorff

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Annetaan kansalle ne uutiset, mitkä se haluaa, linjaa Axios - 09.05.2022
• WANTED: Nuoriso - vaan millä hinnalla? - 19.04.2022