Millainen paikka Berliini on Putinin sotaa pakeneville taiteilijoille?
Maria Säkö
Opinahjoni Berliinin Freie Universitätin Dahlemin kampuksen kirjakaupassa (joka sivumennen sanoen on jokaisen kirjanrakastajan unelma, katso vaikka: https://www.schleichersbuch.de/) on isosti esillä lokakuussa Friedenspreis des Deutschen Buchhandels -palkinnolla palkitun ukrainalaisen Serhij Zhadanin tuotanto. Palkintoperusteena oli hänen kirjallisuutensa kauttaan tekemä rauhantyö, ja kirjakauppa juhlistaa tätä isoin kuvin ja mittavalla määrällä saksannoksia.
Ukrainan sota tosiaan näkyy koko ajan. Eniten Berliinissä tietysti siinä, miten paljon täällä on ukrainalaisia. Berliiniin on sodan alettua tullut suurin piirtein 100 000 ukrainalaista, ja myös jo entuudestaan suuri Berliinin venäläisvähemmistö kasvaa koko ajan, sillä Venäjältä pääsee ainakin toistaiseksi Saksaan helpommin kuin moniin muihin maihin. Freie Universitätin kursseilla on paljon sekä ukrainalaisia että venäläisiä. Omilla kotikulmillani eli saksalaisittain ”Kiezessäni” Steglitzissä kuulen kadulla usein enemmän ukrainaa, venäjää ja turkkia kuin saksaa.
Yliopiston avajaisissa lokakuussa rehtori piti vakavan puheen. Hän sanoi, että Freie Universität tuomitsee Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan. Hän toivotti puheessaan tervetulleiksi ukrainalaiset JA venäläiset. Hän kertoi, että viralliset siteet Venäjän yliopistoihin on katkaistu, mutta yksittäisiä venäläisiä otetaan edelleen Freie Universitätin opiskelijoiksi. Hän sanoi, että kaikkia FU:hun valittuja venäläisiä ja valkovenäläisiä tulee kohdella tasaveroisesti ja että FU ei luokittele ihmisiä heidän kansalaisuutensa tai muunkaan ominaisuuden mukaan eriarvoisiksi.
Berliiniin Putinin sotaa ja hirmuvaltaa on paennut myös paljon ukrainalaisia ja venäläisiä taiteilijoita. Tein kolme huomiota siitä, millaisia hyviä ja Berliinistä turvaa hakevien taiteilijoiden asemaa parantavia ajattelutapoja huomaan. (Niitä huonojakin on, mutta niistä kirjoitan vähän myöhemmin.) Niitä ovat: taiteen avulla tehdyn vastarinnan muistaminen, rehellisyyden vaade oman historian äärellä ja Balkanin alueen diasporataiteilijoiden ja -toimittajien näkyvä edustus saksalaismediassa.
1. Taiteen avulla tehdyn vastarinnan muistaminen
Hahmotamme usein historiaa sotien kautta, mutta mitä jos hahmottaisimmekin historiaa välillä vastarintaa tehneiden ihmisten kautta siten, että keskiöön nostettaisiin heidän pyrkimyksensä? Parhaillaan Berlinische Galeriessa on näyttely Magyan Modern, joka tuo esiin Berliinissä vuosina 1910–1933 maanpaossa eläneiden unkarilaistaiteilijoiden töitä. Heidän kauttaan näkyvät monet asiat, jotka olisi hyvä muistaa nykypäivänä.
Sotapropaganda, boikotit ja valeuutiset kutsuvat kiillottamaan omaa kilpeä ja näkemään vian aina jossain toisessa. Ehkä jopa määrittelemään isoja ihmisryhmiä jonkun ominaisuuden, kuten vaikkapa kansalaisuuden, mukaan samaksi massaksi.
Berlinische Galerien laaja näyttely nostaa esiin sen, että Berliini antoi turvapaikan ja ilmaisunvapauden unkarilaisille taiteilijoille, joihin kohdistui systemaattista vainoa sen jälkeen, kun Miklós Horthysta tuli 1919 maan tosiasiallinen johtaja, vaikka virallisesti monarkiassa valtaistuin oli tyhjänä. Horthy vainosi juutalaisia, kommunisteja ja muitakin vähemmistöjä. Valkoisen terrorin lisäksi maata kuritti köyhyys ja työttömyys.
Magyan Modern -näyttelyssä on yli 200 maalausta, julistetta, veistosta, valokuvaa, filmiä ja installaatiota sekä arkkitehtonisia piirroksia. Unkarilaiset taiteilijat ottivat vahvasti vaikutteita Saksasta, muun muassa Bauhausista. Laaja näyttely käy läpi myös sitä, miten taide pyrki tekemään vastarintaa. Vastarintaa eivät olleet vain kantaaottavat fasismia vastustaneet julisteet vaan myös taideteokset, jotka vastustivat fasismia rikkomalla ahtaita kuvataiteen sääntöjä.
Unkarilaiset eivät vain ottaneet vaikutteita saksalaisesta taiteesta vaan olivat myös olennainen osa Weimarin tasavallan aikaisen Berliinin taiteellisen elämän kukoistusta. Näyttelyn hieno huomio on, että tärkeä osa itäeurooppalaiseksi mieltämästämme taiteesta on nimenomaan syntynyt lännessä ja puolestaan osa taidemetropoli Berliinin merkittävimmistä tekijöistä tuli idästä. Heidän panoksensa näkyi myös berliiniläisen uutisvalokuvauksen kehittymisessä.
Unkarissa elää tällä hetkellä vahvana horthyismi eli 1920-luvun fasistijohtajan ihannointi. Se on hyvin trendikästä. Se näkyy historiantutkimuksessa, poliittisissa puheissa ja koulujen oppiaineissa. Orbania pidetään monella tavoin Horthyn linjan jatkajana, eikä tämä ole jäänyt huomaamatta Unkarin menoa kauempaakin seuraavilta. Berlinische Galerien näyttely muistuttaa toisenlaisesta kehityslinjasta.
Potsdamissa on puolestaan samaan aikaan suuri näyttely surrealismin historiasta. Siinä näkyy sama asia kuin Berlinische Galerien näyttelyssä, sillä monet surrealistitkin vastustivat fasistisia virtauksia surrealistisilla taideteoksillaan. Museum Barberinin näyttelyn laajuus mykistää. Kaikkien tunnettujen klassikkojen lisäksi mukana on muun muassa laaja otos naispuolisia surrealisteja, jotka olisi syytä muistaa.
2. Historiaa ei haluta peitellä
Keskelle Berliiniä nousi vuonna 2020 Humboldt Forum. Veljesten Alexander ja Wilhelm von Humboldtin ajattelutapaan kuului ihmisen vapauden korostaminen ja Eurooppa-keskeisyyden vastustaminen. Siksi veljesten mukaan nimettyyn Humboldt Forumiin astutaan sisään avoimen sisäpihan kansalaistorin eli forumin kautta. Sen on tarkoitus korostaa ihmisten tasaveroisuutta.
Kaikki tämä on hienoa, mutta… saksalaisille se vaikuttaa olevan aivan liian makeaa. Ai miten niin? No, alun perin Humboldt Forumin kohdalla oli Itä-Saksan näyteikkunaksi rakennettu Palast de Republik (1976–2008), jossa järjestettiin tapahtumia, siellä oli kahviloita ja ravintoloita ja sen oli määrä symboloida kaikkea sitä, mikä DDR:ssä oli hienoa. Se oli rakennettu 1950-luvulla puretun vanhan Hohenzollernien palatsin eli Berliinin kaupunkilinnan paikalle. Berliinin kaupunkilinnaa pidettiin tuolloin preussilaisen militarismin symbolina. Palast de Republikissa havaittiin jo vuonna 1990 asbestiongelma, ja se päätettiin purkaa. Vuonna 2020 tilalle nousi Berliinin kaupunkilinnan kopio, Humboldt Forum.
Saksalaisessa lehdistössä rakennuksesta on keskusteltu runsaasti. FU:ssa osa opettajistani on myös ilmaissut paheksuntansa sitä kohtaan, että DDR-menneisyys halutaan siivota pois silmistä. Saksassa sodan kauheuksien muistaminen on tehty helpoksi, natsimenneisyyden häpeää ei piilotella. Monien berliiniläisten mielestä DDR:nkin pitäisi näkyä, eikä kaikkia lahoamassa olevia DDR:n aikaisia taloja pitäisi muuttaa täysin toisenlaisiksi vaan antaa historian törröttää esillä. Kaikkialla ei näin olekaan käynyt. Onnistuneella tavalla DDR:n aika on säilytetty esimerkiksi kulttuurikeskus Das Minskissä. Vanhan muistaminen ei siellä tarkoita vanhan toistamista, päinvastoin. Sen sijaan se, että painotetaan wanhojen hywien aikojen hienoutta ja putsataan ikävät vaiheet siitä väliltä pois, ansaitseekin kummeksuntaa osakseen nykypäivänä.
3. Balkanin alueen diasporataiteilijoiden ääni kuuluu
Balkanin alueen kirjailijat muistuttavat usein saksalaismedian haastatteluissa, että Ukrainan sota ei ole ensimmäinen sota Euroopassa, joka koetaan toisen maailmansodan jälkeen, kuten usein kuulee isoissakin medioissa toisteltavan. Balkanin alueen taiteilijat ja toimittajat ovat ehtineet puntaroida omana elinaikanaan kokemansa sodan vaikutuksia kauan, ja heillä onkin usein järkevää ja uutta sanottavaa juuri nykytilanteeseen.
Berliiniläisessä ja saksalaisessa mediassa muutenkin Balkanin alueen diasporakirjailijat ja -toimittajat ovat vahvasti esillä, esimerkiksi albanialaisista sukujuuristaan tunnettu nuori näytelmäkirjailija ja esseisti Enis Maci, jonka esseekokoelma Eiscafe Europa on saanut loistavat arviot. Hänet palkittiin alkuvuodesta Max Frisch Förderpreisilla. Enis Maci punoo esseeteoksessaan nykypäivän kysymyksiin balkanilaisen sukunsa väkivaltaista ja pelon täyttämää menneisyyttä ja sen vaikutusta hänen identiteettiinsä. Näissä kirjoituksissa on mielestäni hyvin monikulmaista pohdintaa siitä, miltä suvun kokemukset ja niiden fetisistinen eksotisointi niin kutsutuissa läntisen Euroopan maissa tuntuvat nuorten elämässä silloin, kun he elävät juuristaan irrallaan suurkaupungeissa.
Kroatialaislähtöinen Tea Tupac pohtii Deutschlandfunk kultur:in podcastissa muun muassa, että hänen mielestään kroatialaisten serbialaisia kohtaan asettamat kulttuuriboikotit sodan jälkeen olivat aikoinaan väärä ratkaisu. Ehkä balkanilaisia voisi kuunnella, kun mietitään venäläistaiteilijoiden kokonaisvaltaista eristystä siten, että pelkkä kansalaisuus riittää boikotin syyksi.
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- Stipendiaattivuoteni tärkeimmät: rehellisyys ja kauneudentaju - 21.08.2023
- Feuilleton-ajan loppu vai uusi alku? - 18.08.2023
- Sano se saksaksi! - 12.07.2023
- Saksa on muutakin kuin Berliini - 26.05.2023
- Berliinin mittakaavat - 06.04.2023
- Berliini tarjoaa kulttuuria lääkkeeksi tammikuun ankeuteen - 02.02.2023