Yksi Oxfordin tarjoamista yllätyksistä on ollut se, miten paljon olemme puhuneet journalist fellowship -ohjelmassamme henkisestä kuormituksesta, traumoista ja mielenterveydestä.

Ja oikeastaan siinä ei ole mitään yllättävää. Toimittajan työ on usein henkisesti rankkaa: tehtävämme on kertoa esimerkiksi katastrofeista, rikoksista, sodista ja ilmastokriisistä, eikä ole ihme, että työssä kohdatut uutisaiheet menevät ihon alle. Vihaisen palautevyöryn tai maalittamisen kohteeksi joutuminen voi olla äärimmäisten kuormittavaa ja pelottavaa.

Omaan ammatinvalintaan vaikuttavia syitä voi olla vaikeaa selvittää perusteellisesti. Kuva oxfordilaiselta nurmikentältä usvaisena helmikuun aamuna.

Sekin on tosiasia, että toimittajilla ja toimituksilla ei ole aina aikaa ja mahdollisuuksia tehdä työtään niin hyvin kuin olisi halua. Silloin joudutaan paitsi heppoisen journalismin myös henkisesti vaikeiden valintojen äärelle: paineita julkaista juttu voi olla, vaikka esimerkiksi tiedonhankinta olisi vielä puutteellista tai lähdekritiikkiä ei olisi ehtinyt harjoittaa.

Näihin kysymyksiin kytkeytyvistä teemoista puhuttiin viime vuonna Perugian journalismifestivaaleilla, ja siellä kuvattua paneelikeskustelua journalistien moraalisista vaurioista voin suositella kaikille aiheesta enemmän kiinnostuneille.

Tärkeä aihe on sekin, miten kohtaamme ja haastattelemme ihmisiä, jotka ovat kokeneet jotakin poikkeuksellisen raskasta. Tästä Suomessakin keskusteltiin ainakin Jokelan ja Kauhajoen kouluampumisten yhteydessä: miten toimittajat voivat tehdä työtään niin, ettemme pahenna kauheuksia kokeneiden kärsimyksiä ja aiheuta tarpeetonta lisävahinkoa?

Yksi journalisteihin ja traumoihin liittyvä näkökulma on ollut kuitenkin itselleni aivan uusi. Fellowship-ohjelmamme jäsen, intialainen Tanmoy Goswami kysyi hiljattain ryhmällemme pitämässään esitelmässä, miksi toimittajilla on tapana ajatella, että juuri minun täytyy tehdä tätä henkisesti raskasta työtä ja kohdata pahuutta, väkivaltaa, korruptiota ja katastrofeja, vaikka lopputuloksena voi olla vihakampanjan tai autoritäärisen hallinnon kohteeksi joutuminen ja äärimmäisimmillään vankeus tai kuolema.

Vastauksia kysymykseen voi tietysti olla monia erilaisia. Kun minulta on kysytty, miksi olen halunnut toimittajaksi, olen yleensä puhunut jotain salonkikelpoista siitä, miten tykkäsin lukiossa äidinkielestä ja haluan tehdä työkseni jotain tärkeäksi kokemaani, jotain sellaista, mikä voi saada yhteiskunnassa aikaan muutoksia parempaan. Kaikki tämä on ihan totta, mutta on vaikeaa sanoa, pystyykö yksilö olemaan tietoinen kaikista hänen valintoihinsa vaikuttavista seikoista.

Goswami toikin esitelmässään esiin, että jotkut saattavat valita journalismin siksi, että ovat kokeneet jotain traumatisoivaa.

Se saattaa äkkiseltään kuulostaa joltain sellaiselta, jolle haluaisi tuhahtaa. Nykyään sanaa trauma käytetään niin heppoisesti, että se on kärsinyt inflaation. Mutta oikeastaan ajatus siitä, että traumat voisivat vaikuttaa siihen, että jotkut ryhtyvät toimittajiksi, ei ole mitenkään kaukaa haettu. Aiemmat kokemukset vaikuttavat ylipäänsä siihen, millaisia ihmisiä meistä kasvaa ja kehittyy – miksi eivät siis myös ammatinvalintaan?

Muiden ammattikuntien kohdalla trauman ja ammatinvalinnan välinen linkki on jo havaittu. Mielenterveyttä käsittelevällä Sanity-alustallaan Goswami kirjoittaa siitä, miten ihmisten auttamiseen liittyvillä aloilla, esimerkiksi terveydenhuollossa ja sosiaalialalla, työntekijöiden halu auttaa tai pelastaa muita voi tutkimusten mukaan usein motivoitua lapsuudessa koetusta traumasta.

Vastausta siihen, onko jonkun ammatinvalintaan vaikuttanut esimerkiksi varhaislapsuudessa koettu trauma, on tietysti vaikeaa löytää ilman vuosien terapiaa. Goswami toi esitelmässään esiin, ettei hän ole terapeutti, ja samantapainen varoitus pätee tähän tekstiin: traumojen käsittely on vaativaa työtä, jota on syytä tehdä ammattilaisen seurassa.

Eikä pidä yksinkertaistaa liikaa. Ammatinvalinta on kuitenkin nimenomaan valinta, joka usein tehdään monenlaisia asioita puntaroiden. Vaikka trauma vaikuttaisi tähän valintaan, ehkä kaikkea ei voi palauttaa siihen.

Jos mahdollista, journalistien voi kuitenkin olla hyödyllistä heittäytyä pohdintaan siitä, mitä kaikkea oman ammatinvalinnan taustalla on.

Osa toimittajista joutuu urallaan hyvin uhkaaviin tilanteisiin, kuten raportoimaan sotarintamalle tai uutisoimaan järjestäytyneestä rikollisuudesta. Silloin voi olla tärkeää olla tietoinen siitä, millaiset asiat vaikuttavat omaan päätöksentekoon. Jos ohjaava ajuri on kokemus siitä, että oma turvallisuus ei ole vaakakupissa yhtä tärkeä asia kuin maailman pahuutta vastaan taisteleminen, lopputulokset voivat olla toimittajan kannalta vaarallisia.

Jos taas ihan yleisesti ottaen työntekoa ohjaa ajatus siitä, että kelpaa vasta kun saa kehua ja kiitosta omasta työstä, rajoja työnteon määrälle voi olla vaikeaa asettaa. Tämä ei tietenkään päde vain journalisteihin.

Tuskin kaikki toimittajat ovat hakeutuneet alalle lapsuuden trauman takia, Goswami muistuttaa. Tämä voi myös olla aivan validi lopputulos, jos pohtii omia motiivejaan hakeutua journalismin pariin: ajatus traumoista ei päde minuun. Silloinkin voi olla hyvä tiedostaa, että joihinkin kollegoihin se voi päteä.

Jos taas päätyy siihen, että itse asiassa oman ammatinvalintaan ovat vaikuttanut esimerkiksi lapsuuden rankat olosuhteet tai traumatisoiva kokemus, sen ei tarvitse tarkoittaa kriisiä. Silloin on mahdollista uudelleenarvioida omaa suhdettaan työhön ja tulla aiempaa tietoisemmaksi siitä, miksi ja miten on journalisti.

Ei huonoa ymmärrystä kenellekään meistä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Hyvällä asialla, huomiosta kilpailemassa - 19.06.2023
• Kruunajaiset eivät tuoneet suurta juhlahumua, mutta entäpä Euroviisut? - 10.05.2023
• Nato-keskustelua Wienissä - 20.04.2023
• Maa joka toimii melkein - 11.01.2023
• Kuinka Oxfordiin muutetaan - 09.12.2022
• Syitä optimismiin toimittajille – ja kannattaako niihin uskoa - 01.11.2022