Berliinin mittakaavat

06.04.2023
In: Berlin
Avatar photo

Maria Säkö

Maria Säkö opiskelee lukuvuoden 2022–2023 Berliinissä Freie Universitätissä.

Berliinissä huomaa ihmisen pienuuden eri ideologioiden ikeessä. Kaupunki on täynnä sellaisia mittakaavoja, joista voi aavistella sitä, millainen osa yksilöllä on kulloisessakin ajattelutavassa ollut. Päätinkin kulkea tässä blogipostauksessa menneisyydestä tähän päivään ja tarkastella, millaisia mittakaavoja kaupunki tarjoaa eri aikojen ymmärtämiseen.

Eri mittakaavoja pääsee tarkkailemaan yhden päivän aikana, sillä Berliinissä liikkuminen kaupungin laidasta laitaan ei kestä kovinkaan kauaa. Mistä tahansa pääsee mihin tahansa reilusti alle tunnissa, kun vaikkapa Lontoossa pendelöintiin täytyy varata useita tunteja. Berliinissä ei myöskään ole sellaista selkeää keskustaa kuin vaikkapa Pariisissa, johon kaikki pakkautuisi.

Käthe Kollwitz Museum.

Saksojen yhdistymissodat

Lähdetään liikkeelle Siegesseulelta. Tämä paikka on varmasti kaikille tuttu, sillä usein Berliiniä kuvataan ilmasta ja Siegesseule on yksi selkeistä maamerkeistä televisiotornin ja Brandenburgin portin ohella. Vaikka itsekin olen sen lukemattomia kertoja nähnyt televisiossa, täytyy sanoa, että paikan päällä sittenkin hämmästyy.

Saksan yhdistymissotien muistomerkin suunnitteli Johann Heinrich Strack, ja sen rakentaminen aloitettiin vuonna 1865. Monumenttia rakennettiin kahdeksan vuotta, ja sen huippuun kiinnitetyn lentävän figuurin suunnitteli Friedrich Drake. Siegesseulesta avautuu panoraamanäkymä Tiergarteniin, ja ympyrästä lähtee säteittäin teitä joka suuntaan. 69 metriä korkean muistomerkin ja leveiden katujen rinnalla oma olemus tuntuu kovin pieneltä.

Eivätkä ihmishenkiä vaatineet Saksan yhdistymissodat pienen ihmisen puolella olleetkaan. Tästä hyvänä muistutuksena on Siegesseulea ympäröivän puiston laidalla sijaitseva Käthe Kollwitzin (1867-1945) museo. Luulin sotauutiskuvien jo turruttaneen mieleni, mutta näin ei ole. Kollwitzin tapa kuvata tavallisen ihmisen hätää sodassa menee kaikkien suojamuurieni läpi. Kollwitzin museossa Charlottenburgin linnan vieressä oli erityisen paljon kuvia ihmisistä sodissa, joita Kollwitz ei itse ollut kokenut, mutta hän pystyi eläytymään tykinruuaksi kelpaavien ihmisten asemaan voimakkaasti etenkin sen jälkeen, kun hänen oma poikansa kaatui rintamalla.

Natsiaika

Kun kuljetaan Otto von Bismarckin Saksasta Weimarin tasavallan kautta natsiaikaan, on seuraavaksi tärkein kohde ilman muuta Tempelhofin lentokenttä. Siellä jos missä kokee, ettei mitään siinä ympäristössä ole tehty niin sanottua pientä ihmistä varten. Aivan kuin astuisi jonkinlaiseen jättiläisille tarkoitettuun maailmaan. Hitler halusi tehdä kentästä maailman suurimman. Sen synkkään historiaan kuuluu muun muassa sodan aikana sinne pystytetty keskitysleiri.

Tempelhofin kenttä suljettiin lopullisesti vuonna 2008. Nykyisin sinne järjestetään kiertokäyntejä. Lentokentän kiitoradat ovat muuttuneet berliiniläisten suosituksi ulkoilualueeksi, enkä ihmettele miksi. ”Se on taivas!” huokaisi Berliinissä asuva suomalaistuttuni. Ja toden totta. Päästäkseni Tempelhofin kentälle minun täytyy matkustaa parillakin välineellä, mutta matka on sen arvoinen. Tempelhofin kentällä tuntuu tosiaan kuin olisi koko Berliinin katolla. Laakealla, puuttomalla alueella on ihmisiä piknikillä, tanssiryhmiä, leijan lennättäjiä, puutarhaviljelijöitä… ja kun kenttä tuntuu olevan vähän kaukana kaikesta, aika vaikuttaa siellä pysähtyneeltä. Kukaan ei ole läpikulkumatkalla, vaan kaikki ovat varta vasten tulleet sinne. Tempelhofin alue on viime vuosina kiinnostanut sijoittajia, sinne on suunnitteilla gallerioita, katsomoita. Toivottavasti Tempelhof ei menetä ainutlaatuista luonnettaan niiden myötä.

Natsiajan arkkitehtuurissahan on hyviä puolia, sillä ilman natsien suureellisuutta tuskin vastaavankokoista puistoa olisi ikinä syntynyt vilkkaan pääkaupungin keskustaan. Tempelhofin laidalla on myös laaja ukrainalaispakolaisten hätämajoitus. Isot, valkoiset teltat eivät todellakaan näytä asunnoilta, joissa kenenkään pitäisi joutua majoittumaan talviaikaan kuin tilapäisesti.

Käthe Kollwitz Museum.

Puna-armeijan voitto

Kolmas paikka, missä historia muistuttaa ihmisen pienuudesta, on Treptowin puisto. Se perustettiin puna-armeijan voittoa natseista juhlistavaksi teokseksi, ja suuren puiston keskeisimmässä kohdassa jättimäinen punakoneen sankari pitelee sylissään pientä tyttöä, jonka hän on juuri pelastanut epäinhimillisten natsien kynsistä. Tänä päivänä tuo patsas ei voisi juuri irvokkaammalta näyttää, sillä se tuo heti mieleen Putinin ”natseja vastaan” käymän sodan, ja koko puisto valtavankokoisine punatyöläistä monin kuvin esittävine kivikaiverruksineen näyttää entistä irvokkaammalta. Siinä missä natsiajan Tempelhofissa kokee olevansa jättiläisten maailmassa, jonka berliiniläiset ovat kuitenkin valloittaneet iloisesti itselleen, tuntee Treptowissa tippuvansa jonkinlaiseen aikakapseliin. Tätä puistoa ei kukaan ole valloittanut uusiokäyttöön, vaikka Treptovin puiston ympärillä onkin eloa.

Totalitarismista on siirrytty toiseen.

Vapaan liikkuvuuden Eurooppa

Mutta onko tänä päivänä asiat sen paremmin? On helppoa kauhistella historiaa, mutta vaikeampaa nähdä, millainen osa yksilöllä sitten nykypäivän Euroopassa on. Saksojen yhdistymisen jälkeen Berliinistä on tullut kaupunki, jossa on kaikkea kaksi kappaletta – sekä idän että lännen versiot. Ja kuilu itäisen ja läntisen Euroopan välillä vaikuttaa Berliinissä vahvasti. Muutama hätkähdyttävä – eikä niin mairitteleva – osoitus eurooppalaisten osasta nykyisessä järjestelmässä liittyy idästä tulevien vierastyöläisten sortoon ja suoranaiseen ihmiskauppaan.

Saksan mediaa seuratessa mittakaavalla on jälleen merkitystä. Siinä missä Suomessa uutisoidaan ihmiskaupasta silloin tällöin ikään kuin pistokokeina, saksalaisessa mediassa ihmiskauppa nähdään oman maan isona ongelmana, joka vaatii isoja päätöksiä, ei vain yksittäisten ihmisten rankaisemista. Saksassa feministit ajoivat 2000-luvun alkupuolella kovaan ääneen lakia, jonka oli tarkoitus parantaa seksityöntekijöiden oikeuksia ja paljastaa ihmiskauppaa. Edistyksellisenä pidettyä lakiuudistusta juhlittiin aikoinaan, mutta viime vuosien tutkimukset osoittavat, että juhlinta oli ennenaikaista. Seksityöntekijöiden keskuuteen on syntynyt kahden eri kerroksen väkeä, ja näiden luokkien edut eivät aina ole yhteneväiset. Siinä missä saksalaiset naiset työskentelevät seksialalla turvatusti, ovat itäisestä Euroopasta saapuneet seksityöntekijät raakuuksien kohteena.

On kieltämässä aika hätkähdyttävää tajuta, että esimerkiksi sen pikkuporvarillisen idyllin keskellä, jossa asun, on tälläkin hetkellä useampi bordelli. Jos tietäisin, että niissä kaikki työskentelevät omasta tahdostaan ja säällisellä palkalla, asia ei hätkähdyttäisi. Seksityöntekijöiden kamppailu oman ammattinsa stigmojen poistamiseksi on ollut tärkeää.

Samalla ei ole kuitenkaan kyetty suojelemaan niitä, jotka ovat heikoimmassa asemassa. Tutkimuksen mukaan suurin osa bordelleissa työskentelevistä elää ihmiskaupan tunnusmerkit täyttävissä ympäristöissä. Kynnys esimerkiksi poliisille ilmoittamisesta nousee, jos poliisi käyttää bordellin palveluja. Bordellit ovat Saksassa tunnettuja rakennuksia, ja etenkin lakimuutoksen jälkeen bordellinomistajista tuli jonkinlaisia joka paikkaan hyväksyttyjä julkkiksia, vaikka useat heistä ovat jääneet kiinni rikollisesta toiminnasta. Saksan suurin bordelli Artemis sijaitsee Halenseestrassella. Muutama vuosi sitten sinne tehtiin suuri ratsia, jonka oikeutusta puidaan edelleen oikeudessa.

Nicoleta Esinencu Berliinin HAU-teatterin näyttämöllä.

Suomi mainittu!

Astetta kenties hieman vähemmän traaginen, mutta silti hyvin järkyttävä on se maatalous-,  rakennus- ja palvelualoilla työskentelevien riisto, johon moni Euroopan maa nojaa. Suomesta löytyy yhtä härskejä tapauksia kuin muualta.

Moldovalaiset, bulgarialaiset, puolalaiset ja valkovenäläiset ovat saaneet kokea olevansa alemman kastin väkeä pyöriessään suomalaisilla pelloilla. Tästä kertoo moldovalaistaustainen, Berliinissä työskentelevä teatterintekijä Nicoleta Esinencu Berliinin HAU-teatterin näyttämöllä.

Hänen Eurooppaa kiertävässä esityksessään Edistyneiden sinfonia kerrotaan tositarina Suomeen vierastyöläiseksi tulevasta Corinnasta.

Suomi on monin tavoin ollut viime kuukaudet uudentyyppisen huomion keskipisteenä Nato-hakemuksen ja ylipäätään suoraselkäisen Ukrainalle antamansa tuen vuoksi. Sanna Marin on komeillut VIEW-lehden kannessa.

View-lehti helmikuussa 2023.

Sotauutisia seuratessa saattaa unohtua, että pelkkä Putinin vastustaminen ei tee Euroopasta yhtenäistä. Niin kauan kuin ihmiskauppaa ei saada kitkettyä ja itäeurooppalaisia kuljetetaan epäinhimillisiin työoloihin suomalaisille tiloille, ei solidaarisuus toteudu Euroopassa.

Mutta siinä, missä mittakaavat paljastavat isoja asioita, joihin yksittäinen ihminen ei voi paljon vaikuttaa, ne paljastavat myös sen, että tarpeeksi suuri määrä ihmisiä kykenee asioita myös muuttamaan. Ja kuultiinkohan nyt ensimmäistä kertaa berliiniläisellä näyttämöllä ihan ehdalla suomella huuto: ”Mene Suomi vittuun”?

Kun moldovalainen bändi surruuttelee menemään, ja yleisö hurraa, on tässä tilanteessa myös muutoksen potentiaali mukana. Suuret mittakaavat antavat toivoa myös suurista muutoksista.

 

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment