Puoli syyskuuta meni sairastellessa. Naiivina ajattelin ennakkoon, että eihän Kalifornian auringossa nyt kukaan tule kipeäksi, mutta niin vain sain flunssat ja vatsataudit ihan samalla tavalla kuin Suomessakin. Myös koronaan on sairastunut yksi jos toinenkin. Yliopiston kampuksella tarjotaan ilmaisia korona- ja influenssarokotteita. Ihan kuin en olisi Suomesta lähtenytkään.

Suomi-fiilistä lisäsi myös Sanna Marinin vierailu naapuriyliopistossa UCLA:ssa lokakuun alussa. Marin oli kutsuttu luennoimaan kerran vuodessa järjestettävien luentojen sarjaan nimeltä “Bernard Brodie Distinguished Lecture on the Conditions of Peace”. Aiempina vuosina pääpuhujan roolissa on ollut muun muassa Ban Ki-moon, joten Marin on päässyt hyvään seuraan. Vaikka ilmaisliput varattiin nopeasti loppuun ja moni joutui kuuntelemaan Marinia Zoomin välityksellä, suurin osa luentosalin yleisöstä koostui opiskelijoista. Marin selvästi profiloituu täällä Venäjä-asiantuntijana, ja luento käsittelikin pääosin Venäjän hyökkäystä Ukrainaan sekä Suomen Nato-jäsenyyttä. Mitään uutta tai erityisen kiinnostavaa hän ei suomalaisnäkökulmasta katsoen kertonut, mutta amerikkalaisiin luento upposi hyvin, eikä yleisökysymyksistä ehditty käydä läpi murto-osaakaan.

Sanna Marin puhui UCLA:ssa 4.10.2023. Haastattelijana Burkle-keskuksen johtaja Kal Raustiala.

Mutta takaisin opiskeluihin. Kesän intensiivijakson aikainen varoitus siitä, että syyslukukausi tulee olemaan vielä kiireisempi, piti paikkaansa, vaikken sitä aluksi uskonut. Kaikki opiskelijat taisivat olla syyskuun ajan enemmän tai vähemmän ahdistuneita, mutta tuntuvat jo hyväksyvän asian – vuoden ajan ei juuri muuta elämää ole. Jos joku päivä ottaa itselleen erivapauden olla ajattelematta koulujuttuja, niin takaraivossa jyskyttää lista asioita, jotka pitää tehdä seuraavana päivänä.

Keskityn vuoden aikana dokumenttielokuvaan ja tutkivaan journalismiin, lisäksi on toki muitakin kursseja. Nyt syksyllä valmistellaan projekteja ja opitaan teoriaa, ensi keväänä pitäisi molemmat pääprojektit saada julkaisukuntoon. Edelleen olen vaikuttunut suurimmasta osasta opettajia ja siitä, kuinka tehokasta pienryhmässä opiskelu on. Jos luokkakoko on maksimissaan noin 15 ihmistä ja opetus perustuu pitkälti keskusteluun, niin ei voi piiloutua kenenkään taakse, jos ei ole lukenut tuntia varten tarvittavia tekstejä tai ei ole tehnyt tehtäviä.

Opiskelijoita kuskataan kampuksen ympäri ja lähialueille USC:n minibussilla.

Koko kesän ja syksyn tunsin olevani sekä auttamattoman ulkomaalainen että auttamattoman vanha. Luulin, että Specialized Journalism -maisteriohjelmassa olisi jo työelämässä olleita opiskelijoita, mutta tänä vuonna näin ei ollut. Suurin osa on 22-25-vuotiaita, joista “kokeneimmat” ovat työskennelleet journalismin parissa parisen vuotta. Tietääkseni vanhin opiskelija on 31-vuotias. Itse olen 37, ja vaikken ole aiemmin sen suuremmin ikääni ajatellutkaan, niin tunnen kyllä olevani ihan eri maailmasta ja eri sukupolvea. En ole kehdannut sanoa ääneen, että ala-asteella opiskelimme ATK:ta ja käytimme hakukoneena Altavistaa. Täytyy tosin sanoa, että olen oppinut myös heiltä paljon. Kaikilla on todella erilaiset lähtökohdat ja erilaiset maailmankuvat. Kaikkia yhdistää intohimo journalismiin ja huipulle pyrkiminen. Olen yllättynyt, kuinka moni opiskelee stipendillä, eikä maksa opinnoista itse juuri mitään. Osalla on toki myös todella iso opintolaina, johon verrattuna suomalaisopiskelijoiden mielenilmaukset tuntuvat naurettavilta. Täällä opiskelu asumisineen maksaa kandidaatin tutkinnon aikana noin 90 000 dollaria vuodessa. Aika eri asia valmistua, kun tutkinnosta on pankille velkaa noin 360 000 dollaria (kandidaatin tutkinto kestää USC:ssä neljä vuotta).

Suomessa olen tottunut ajattelemaan, että Yhdysvalloissa jokainen vastaa itse itsestään, eikä yhteiskunnan turvaverkkoa ole. Täällä olen kuitenkin ymmärtänyt, ettei ainakaan Kaliforniassa asia ole näin. Tietyn tulotason alle jäävät ihmiset saavat ilmaisen sairausvakuutuksen, joka korvaa perusterveydenhuollon. Lisäksi he saavat ainakin rahaa ruokaostoksia varten, ilmaisen päivähoidon lapsille ja jonkin verran työttömyyskorvausta. Lisäksi on myös tuettuja asuntoja (ei toki tarpeeksi). Kaikki nämä asiat tulivat minulle yllätyksenä. Oma lapseni käy ilmaista julkista koulua ja saa siellä ilmaista ruokaa. Hän on muuten jo alkanut puhua englantia ihan kokonaisia lauseita ja haluaa usein itse puhua meille englantia harjoitusmielessä.

Välillä tuntuu edelleen vähän absurdilta, että pääsin asumaan tänne.

Toki myös negatiiviset puolet ovat tulleet jo tutuiksi – onneksi kuitenkin vielä vasta teoriatasolla. Viikoittain kaikkien opiskelijoiden sähköpostiin tulee koulun turvallisuuspalvelulta ilmoituksia siitä, mitä kaikkea on koulun lähialueella tapahtunut. Välillä tuntuu siltä, kuin ilmoitukset tulisivat 1990-luvun Venäjältä: liikennevaloissa ulkopuolinen mies istui autoon, osoitti aseella ohimoon ja pakotti kuljettajan pankkiautomaatille nostamaan käteistä, sen jälkeen varasti auton; kännykkä vietiin jalankulkijan kädestä keskellä päivää; mies istui autossaan, kaksi ihmistä tulivat auton viereen, osoittivat häntä aseella, pakottivat ulos ja varastivat auton. Metrossa olen monta kertaa vaihtanut paikkaa, kun on tullut sellainen olo, että tässä saattaa tapahtua vielä vaikka mitä, jossa en halua olla osallisena. Koko ajan joutuu olemaan ainakin vähän varuillaan. Pimeän tullen kadut ovat pimeitä ja tyhjiä. Johtunee tosin myös siitä, ettei täällä jostain syystä uskota katuvaloihin, eikä niitä ole juuri missään.

Vaikka Santa Monica on tunnettu siitä, että täällä voi kävellä ja pyöräillä paikasta toiseen, on tämäkin kaupunki pitkälti suunniteltu autojen ehdoilla.

Rikollisuuden sijaan pääpuheenaiheena tuntuu koko Los Angelesin alueella olevan gentrifikaatio. Yliopistoni USC on saanut paljon loskaa niskaansa siitä, että se levittäytyy yhä laajemmalle alueelle, opiskelijoita on yhä enemmän ja alueen vuokrataso nousee. Tämä ajaa tällä hetkellä alueella olevia vuokralaisia pois kodeistaan. Sama ongelma koskee monia muitakin alueita. Yrityksille on jopa julkaistu erityisiä oppaita: niiden mukaan pitää ensiksi selvittää, onko alueen aiemmilla asukkailla varaa käyttää yrityksen palveluita, vai ovatko ne suunnattu uusille tulijoille. Jos ovat, niin yritys ei ole tervetullut alueelle. Esimerkiksi ravintoloita on boikotoitu juuri tästä syystä.

Myös Yhdysvaltojen fentanyyliongelma tuli eri tavalla iholle koulun kautta. Kaikki opiskelijat ovat saaneet sähköpostiinsa lukuisia kertoja viestin, jossa heitä kehotetaan hakemaan kampuksen apteekista ilmainen Narcan-niminen lääke.

Kyse on naloksonista, eli vasta-aineesta opioidien yliannostukseen. Syksyllä uutisissa on puhuttu paljon siitä, kuinka moni nuori kuolee fentanyylin yliannostukseen tietämättään, että on ottanut ainetta. Fentanyyliä on suurimmassa osassa väärennettyjä pillereitä, ja ongelma on erityisen paha juuri Kaliforniassa. Yhdysvaltojen DEA (US Drug Enforcement Administration) on ilmoittanut pelkästään tänä vuonna takavarikoineensa 64,5 miljoonaa väärennettyä fentanyylitablettia. Näistä 70 %:ssa fentanyylin määrä on kuolettava.

Kuten jokaisen koulun terveyskeskukselta tulleen sähköpostin lopussa lukee, “Carrying naloxone (Narcan) can save someone’s life.”

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Ristiriitainen Amerikka voitti minut puolelleen – Suomeen paluu tuntuu ankealta - 12.06.2024
• Skandaaleja, valmistujaisjuhlan peruuntuminen ja mellakoita - 10.05.2024
• Tulvia, tutkivaa journalismia ja pelkoa vapaan journalismin tulevaisuudesta - 04.03.2024
• Puolet takana, puolet edessä - 29.01.2024
• Kävellen Meksikoon ja muita kommelluksia - 05.12.2023
• Seitsemän viikkoa vuoristoradassa - 15.08.2023