Terveisiä Wienin auringonpaahteesta! Tässä postauksessa jätän omat kuulumiseni kuvien tasolle. Säästän henkilökohtaiset reflektioni seuraavaa päivitystä varten.

Itävallassa on kesä.

Vastikään sain tehtäväkseni kirjoittaa IPI:lle julkilausuman meksikolaistoimittaja Regina Martinez Pérezin 12 vuoden takaisesta murhasta. Tapaus oli minulle jo ennestään jokseenkin tuttu, sillä kuten aiemmin sivusin, ollessani Mexico Cityssä maisterivaihdossa opiskelin sukupuolentutkimusta (tai tarkemmin ottaen sukupuolen sosiologiaa). Vaikka en olekaan true crimen suurkuluttaja saati tiedä paljoa rikosjournalismista, olen oppinut Meksikon yhteiskunnasta melkoisesti nimenomaan murhatapauksista lukemalla. Huumekartellien, korruption sekä äärimmäisen patriarkaalisten yhteiskuntarakenteiden vuoksi [nais]murhat ja katoamiset ovat Meksikossa arkipäivää. Järjestäytynyt rikollisuus on hivuttanut lonkeronsa niin syvälle yhteiskunnan rakenteisiin, että ongelmien ratkaiseminen on äärimmäisen haastavaa ja hidasta.

Kolumbiasta virtaavat huumeet alkoivat kulkea Meksikon kautta Yhdysvaltoihin jo 1970-luvulla, mutta kartellitoimintaa alettiin kitkeä toden teolla vasta vuosituhannen vaihteessa, kun PRI-puolueen 70 vuotta kestänyt yksinvaltakausi tuli päätökseensä. Vuonna 2006 presidentiksi valittu Felipe Caldéron julisti sodan huumekauppaa vastaan ja ryhtyi militarisoimaan meksikolaista yhteiskuntaa, minkä jälkeen väkivalta on lisääntynyt huomattavasti. Vaikka kaikista henkirikoksista suuri osa johtuu järjestäytyneestä rikollisuudesta, on naismurhien takana useimmiten machismo ja lähisuhdeväkivalta.

Vaihtoyliopistoni UNAMin kampuksilla esiintyi säännöllisesti seksuaalista häirintää ja väkivaltaa niin oppilaiden kuin opettajienkin taholta. Vuonna 2017 kampukselta löydettiin kuolleena nainen, jonka seurustelukumppani oli kuristanut hänet puhelinkopin johtoon. Nykyisin tiedekunnan vessoissa on paniikkinappulat ja käytävien seinät ovat täynnä julisteita, joissa ilmiannetaan miespuolisia opiskelijoita seksuaalisesta ahdistelusta.

Vaihtoon lähtiessäni olin jo varautunut siihen, että joutuisin kärsimään osani lähentelystä. Sain kuitenkin huomata, että meksikolaisten ongelmat koskettavat useimmiten meksikolaisia eivätkä ulkomaalaisia. Väkivaltainen kohtalo, joka hiljattain osui kolmen miespuolisen surffaajan kohdalle Baja Californian osavaltiossa, on oikeasti melko harvinainen. Länsimaalaisten murhatapauksista seuraa todennäköisesti näkyvä, rajat ylittävä rikostutkintaprosessi, mutta meksikolaisiin kohdistetuissa rikostapauksissa rankaisemattomuus on ennemmin sääntö kuin poikkeus.

Meksiko onkin “luontaisesti” läntisen pallonpuoliskon vaarallisin maa myös toimittajille. Maassa on tapettu ainakin 164 toimittajaa sen jälkeen, kun IPI aloitti monitorointinsa vuonna 1997. Toimittajien murhat jäävät lähes aina tutkimatta ja rankaisematta.

Regina Martinezin tapaus on oppikirjaesimerkki siitä, kuinka vaarallista rikosjournalismin harjoittaminen on Meksikossa. Veracruzista El Proceso -lehteen raportoinut Martinez oli työlleen äärimmäisen omistautunut ja peloton toimittaja. Ennen kuolemaansa hän kertoi ystävälleen työstävänsä siihenastisen uransa vaarallisinta reportaasia, jota varten hän oli käynyt tutkimassa Veracruziin ilmestyneitä joukkohautoja, joihin kasaantui ruumiita shokeeraavaa tahtia. Samalla hän uutisoi rutiininomaisesti korruptiosta, pikkurikollisten hämäräkuvioista ja kartellipomojen pidätyksistä. Ei ole täysin selvää, kenet Martinez oli onnistunut suututtamaan. Viimeisinä elinkuukausinaan hän alkoi kuitenkin pelätä henkensä edestä, sillä hän arveli olevansa tarkkailun alaisena.

Hänet löydettiin pahoinpideltynä ja kuristettuna kylpyhuoneestaan 28. huhtikuuta 2012. Myöhemmin murhasta tuomittiin 38 vuoden vankeuteen mitä ilmeisimmin väärä mies, joka omien sanojensa mukaan kiristettiin tunnustamaan syyllisyytensä.

Sekä UNAMin kampuksella tapahtunutta murhaa että Regina Martinez Pérezin tapausta tutkittiin aluksi “intohimorikoksina”, mikä on Meksikon naismurhatapauksissa erittäin yleistä. Tällöin rikoksen syy vieritetään uhrin harteille vedoten moraalittomiin käytösmalleihin kuten irtosuhteisiin, päihteisiin, liian paljastaviin vaatteisiin tai muihin epärelevantteihin yksityiskohtiin, joihin miehillä on ilmeisesti yhä yksinoikeus.

Anti-gender-toimijat laajentavat vaikutusvaltaansa

YK:n mukaan naisjournalistit kohtaavat työssään erilaista väkivaltaa kuin mieskollegat. Naisiin kohdistuva häirintä on usein sanallista, seksuaalissävytteistä ja henkilökohtaisempaa kuin miehiin kohdistuvat hyökkäykset.

The Media Freedom Rapid Responsen (MFRR) naistenpäivänä julkaisemasta analyysista ilmeni, että verkkohyökkäysten osuus eurooppalaisia naistoimittajia vastaan tehdyistä hyökkäyksistä on kaksinkertainen (24,6 %) mieskollegoiden vastaavaan osuuteen (12,5 %) verrattuna.

Verkkohyökkäyksiin lukeutuvat ainakin pelottelu, mustamaalaaminen, loukkaaminen, ahdistelu, seksuaalinen häirintä ja kiusaaminen. Hyökkäyksen kohteiksi joutuvat tyypillisesti tekijät, jotka kommunikoivat suorapuheisesti ja näkyvästi eivätkä hyväksy epätasa-arvoa tai perinteisiin sukupuolirooleihin taantumista, vaikka heiltä sellaista odotetaan.

Maailman lehdistönvapauden päivänä 3. toukokuuta saatiin taas lukea, että lehdistönvapaustilanne Euroopassa ja maailmalla jatkaa heikkenemistään. Suomi on jo valmiiksi yksi EU:n vaarallisimmista maista* tytöille ja naisille, ja kun sekä naisiin että lehdistöön kohdistetut hyökkäykset ovat nousussa, naistoimittajien asema luonnollisesti heikkenee.

Jatkossa naistoimittajien häirintätapauksia esiintyy todennäköisesti enemmän ja hyökkäysten muoto ja luonne voivat muuttua vakavammiksi. Toistuva häirintä uhkaa johtaa itsesensuuriin, mikä murentaa demokratiaa, ja niin on tarkoituskin.

Naisiin ja naistoimittajiin kohdistetut hyökkäykset ovat olennainen osa anti-gender-liikettä, joka haluaa eroon naisten ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksista.

Toimijoiden intressit eivät ole aina linjassa toistensa kanssa, mutta kaikkia toimijoita yhdistää “gender-ideologian” vastustaminen.

* Toisaalta se, että olemme väkivaltatilastojen kärjessä kertoo myös luottamuksestamme viranomaisiin. Suomessa seksuaalisesta ahdistelusta raportointi on paremmalla tasolla kuin Etelä-Euroopassa.

Anti-gender-liikehdintä on suunnitelmallista ja pelottavan korkeasti rahoitettua. Sitä koordinoivat toimijat ovat laillisia ja ammattimaisia kansalaisyhteiskuntaan kuuluvia organisaatioita, kuten aborttia vastustavia lääketieteellisiä tutkimussäätiöitä tai uskonnollisia järjestöjä. Kannattajia ja rahoittajia löytyy esimerkiksi Kremlistä, Vatikaanista, amerikkalaisten äärikonservatiivien keskuudesta sekä erilaisista herätysliikkeistä.

Liike on jo jalkautunut näkyvästi joihinkin Euroopan maihin. Unkarin pääministeri Viktor Orbán – jonka vallan alaisuudessa on noin 80 prosenttia unkarilaisesta mediasta – on hankkiutunut eroon koulujen seksuaalikasvatuksesta yliopistojen sukupuolitutkimuksen laitoksia myöten. Puola kumosi aborttioikeuden vuonna 2021, ja vaikka uuden pääministerin Donald Tuskin merkittävimpiin vaalilupauksiin kuului aborttioikeuden palauttaminen, kieltoa ei ole toistaiseksi kumottu.

Edistykselliset maat eivät ole immuuneja anti-gender-liikkeelle. Suomessa siitä on nähty viitteitä esimerkiksi Jyväskylän kaupunginhallituksessa, jossa käsiteltiin keväällä valtuustoaloitetta Seta ry:n kouluvierailujen kieltämisestä. Toimijoille on myös tyypillistä pyrkiä hankaloittamaan ja hidastamaan neuvotteluja sellaisista pykälistä ja asetuksista, joita ne pitävät epämieluisina.

Tällainen taktikointi on ollut paikoitellen räikeää, ja kollektiivisesta vastahankaan asettumisesta on sovittu toisinaan etukäteen, kun YK:ssa on neuvoteltu kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista.

Tavallisiin kansalaisiin pyritään vaikuttamaan muun muassa tahallisten väärinymmärrysten, uhkakuvien, trollaamisen sekä somevaikuttajien maalittamisen muodossa.

“Gender-ideologian” vastustaminen kulkee käsi kädessä ilmastoskeptisyyden ja maahanmuuttokriittisyyden kanssa, sillä diskursseja yhdistää omaa elämää uhkaava “vihollinen”.

Euroopan ulkopuolella toimijat tykkäävät myös brändätä “gender-ideologian” osaksi uuskolonialismia. Todellisuudessa anti-gender-liike itse pyrkii tunkeutumaan paikkoihin, joissa toimijoille tärkeät arvot ovat ennestään vieraita.

Monille kulttuureille ydinperheen käsite on kaukainen, sillä elämää eletään laajemmissa yhteisöissä. Eri puolilla Aasiaa ja Latinalaista Amerikkaa seksuaalivähemmistötkin on jo kauan hyväksytty yhteisön jäseniksi ja heidän erilaisuuttaan on jopa juhlittu ja vaalittu. Nyt anti-gender-toimijat pyrkivät haastamaan näitä perinteitä.

Tasa-arvoa edistetään journalismissa etanan vauhdilla

Hyvä ja tasapuolinen journalismi on edellytys tasa-arvon edistämiselle, ja tasa-arvoa ylläpidetään tehokkaasti mediakuvaston avulla. Unkari on havainnollistanut, kuinka anti-gender-liikkeen tavoitteita pyritään ajamaan läpi median kautta. Myös IPI on nostanut Unkarin tapahtumia.

Meksiko taas on varoittava esimerkki maasta, jossa sukupuoleen perustuva väkivalta on niin normalisoitua, että 10-11 naista saa surmansa joka päivä. Väkivallan normalisointi on alkanut sielläkin “pienemmiltä” tuntuvista asioista, jotka ovat ajan myötä eskaloituneet herjauksista ja uhkauksista fyysiseksi väkivallaksi.

Unescon ja ICFJ:n parin vuoden takaisessa tutkimuksessa lähes kolme neljäsosaa haastatelluista naistoimittajista kertoi joutuneensa verkkoväkivallan tai seksuaalisen ahdistelun kohteeksi työnsä takia. Kyselyyn osallistui 900 toimittajaa 125 eri maasta.

Joka viidennellä vastaajalla oli verkkohäirinnän lisäksi kokemusta myös internetin ulkopuolelle kärjistyneestä sanallisesta tai fyysisestä häirinnästä. ICFJ varoittaa tällaisen eskalaation kynnyksen olevan matala.

Vuonna 2020 ilmestynyt laaja ruotsalaistutkimus osoitti, että naisten yhteiskunnallisen aseman ja heidän asemansa uutisissa on myönteisessä yhteydessä toisiinsa.

Naisten edustus uutisissa – olivat he sitten toimittajina tai haastateltavina – on kuitenkin lisääntynyt huomattavan hitaasti. Vuosina 1995–2015 naisten osuus nousi vain 7 prosenttia. Nykytahdilla sukupuolten tasa-arvo saavutetaan journalismissa noin 70 vuoden päästä – ellei naisten yhteiskunnallinen asema heikkene, jolloin kehitys hidastuu entisestään.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Viimeiset harkka- ja Wien-muisteloni - 21.10.2024
• Työn hintana psyyke? Sanoja toimittajien mielenterveydestä – ja Sarajevosta - 18.10.2024
• Pikapyrähdys Chilessä - 15.08.2024
• Sananvapausrikoksia ja auringonpaistetta - 12.03.2024