First of all: no phones or laptops.

Vilkaisemme sveitsiläisen opiskelukaverini kanssa toisiamme. Pidän tuosta opettajasta jo nyt, kurssikaverini toteaa minulle viitaten edessämme seisovaan Blake Morrisoniin. Morrison työskentelee uutistoimisto Reutersin tutkivan journalismin tiimissä, ja lisäksi hän opettaa journalismiopiskelijoita sekä meitä, tutkivan journalismin kesäkurssilaisia Columbian yliopistossa, 116 kadun ja Broadwayn risteämässä. Nyt hän on juuri kieltänyt kaikki elektroniset laitteet tästä lounaaseen saakka.

Columbian yliopiston lähellä sijaitsevasta Riverside parkista tuli kantapaikka koulupäivien jälkeiselle aivojen nollaukselle ja kävelyille.

In a next few hours we will solve this case just by using our heads, Morrison jatkaa.

Jälleen epäuskoisia katseita: Emmekö käytäkään apuna kaikkia niitä työkaluja ja niksejä, joita olemme viimeiset kaksi ja puoli viikkoa harjoitelleet?

Käy heti selväksi, että emme. Ensimmäiseksi Morrison jakaa meille printatun feature-artikkelin. Se on reportaasi ihmisten salakuljettamisesta. Hän pyytää meitä lukemaan jutun ja alleviivaamaan siitä kaikki kohdat, joita voisimme käyttää apunamme tarkistaaksemme artikkelin aitouden. Eli asiat, joista olisi faktatsekkauksen avulla mahdollista todistaa, onko artikkeli sepitettä vai ei. Kyseessä on Morrisonin entisen kollegan ja erittäin arvostetun toimittajan kirjoittama artikkeli, joka on ilmestynyt maaliskuussa 2000.

Yliopiston alue on upea. Kuvan rakennuksessa on aiemmin toiminut kampuksen kirjasto, mutta nyt mahtipontinen rakennus palvelee vierailijakeskuksena.

Alleviivattavia kohtia kertyy paljon. Kenties yksityiskohtien määrä tekstissä tai se, kuinka pitkälle yhdeksää ihmistä Kuubasta Floridaan salakuljettanut vene ehti kulkea ennen sen joutumista myrskyyn, voisivat tarjota vastauksen?

Kurssilaisten kynät sauhuavat, ja kuudennen kerroksen luentosalissa on tämän kaupungin mittapuulla hiirenhiljaista. Vain ilmastointi hurisee ja toppatakit kahisevat – kyllä, osa kurssilaisista on vetänyt takin ylleen heti aamusta, sillä istumme joka päivä kahdeksan tuntia jääkaapissa. Ulkona on helleaalto ja 36 astetta lämmintä, mutta mitä kovempi lämpö ulkona on, sitä jäisempää tunnelmaa se tarkoittaa luokkahuoneeseen.

Ennen kello kymmeneltä alkanutta koulupäivää ehti hyvin hakea kampuksen kahvilasta jäälaten. Tippeineen 7 dollaria maksanut erikoiskahvi tosin vaihtui viikkojen kuluessa ihan tavalliseen suodatinkahviin, joka myös lämmitti kivasti luokkahuoneen hyytävässä ilmastoinnissa.

Kun olemme valmiita, ryhdymme Morrisonin pyynnöstä heittelemään vastauksia ilmoille, samalla kun hän kirjaa niitä ylös tussitaululle. Tämä vain muistikuvissa elävä opiskelumetodi kynineen, papereineen ja fläppitauluineen lumoaa, ja aamupäivä hujahtaa ohi nopeammin kuin kertaakaan aiemmin kenenkään muun luennoitsijan kanssa.

Mutta sitten tuleekin amerikkalaisittain plot twist:

What if I told you that I have written that article, Morrison kysyy.

How would that change your attitude and trust towards the text?

Luokkahuone sijaitsi tämän journalismille omistetun siiven kuudennessa kerroksessa.

Kuuluu pyrskähtelyä. Voiko tämä muka pitää paikkansa, kaikki tämä ihan turhaan jos teksti kerran on totta! Koska eihän nyt luennoitsija itse voi olla valetoimittaja. Eihän? Nostan käteni pyytääkseni puheenvuoroa ja sanon, että vaikka Morrisonin tarjoama väite pitäisi paikkansa, sellaisia yksityiskohtia, joita on mahdoton tarkistaa, on tekstissä mielestäni liikaa. (Viimeiset viikot meihin on istutettu tutkivan journalistin ajattelumaailmaa ja kriittisiä laseja, ja tässä intensiiviopetuksessa opit todella menevät perille.)

Se jääköön tässä vaiheessa kertomatta, mikä tekstissä sitten lopulta oli valetta, kenen kirjoittama se todellisuudessa oli ja mikä oli tämän aamupäivän työrupeaman tulos. Mutta Blake Morrisonin luento sai minut jälleen ajattelemaan journalistin vastuuta.

And this is where the magic happens! Ensimmäisenä aamuna luokkahuoneen ovista kävely jännitti. Mutta heti, kun näin muut osallistujat ja kurssin vetäjät, jännitys karisi.

Sehän on ihan totta, että yksittäisen toimittajan havainnoilla, tulkinnalla, kerronnalla ja sanavalinnoilla on iso valta. Nämä taas kumpuavat pitkälti toimittajan omasta historiasta: omilla kokemuksilla ja lapsuuden yhteiskuntaluokalla on suuri merkitys siinä, miten hän näkee maailman, sen ilmiöt ja ihmiset. Mahtuuko mukaan harmaita sävyjä, vai pelkästään mustaa ja valkoista. Tavallaan myös ymmärrän sen, miksi joidenkin on vaikeaa luottaa mediaan – useinhan kyse on siitä, että lukijan on luotettava artikkelin kirjoittaneeseen toimittajaan, eli käytännössä tuntemattoman ihmisen ammattitaitoon ja puolueettomuuteen. Mutta sitten taas: toimittajia sitovat monenlaiset eettiset säännöt. Sepitellä ei saa, vaikka se voisi tuoda tarinaan kaivattua eloa.

Luennolla käsitelty tapaus toi mieleeni Aamulehden hiljattaisen tapauksen. Pitkänlinjan toimittaja Matti Kuusela kertoi elämäkertateoksessaan kirjoittaneensa useaan artikkeliinsa sepitettä: muun muassa sitaatteja, joita ei oikeasti ole lausuttu ja tarinoita henkilöistä, joita ei ole haastateltu. Tässä kohtaa en ollut ylpeä siitä, että kyllä meillä Suomessakin. Sillä he, jotka eivät mediaan alun alkaenkaan luota, eivät kaipaa lisää vettä myllyyn, luottoa rapauttamaan.

Luokkahuoneesta näki Broadwaylle. Koulupäiviä säestivät hälytysajoneuvojen sireenien ulvonta.

Mutta jäi Morrisonin luennolta käteen muutakin. Nimittäin konkreettisia vinkkejä, jotka kuuluvat ihan jokaisen toimittajan työkalupakkiin, eivät pelkästään tutkivien journalistien. Sillä kaikki tarinat tarvitsevat ihmisiä, ja on olemassa tapoja, jotka auttavat heitä kertomaan oman puolensa tarinasta juuri sinulle.

1. Mieti, miksi ystäväsi tai perheenjäsenesi uskoutuvat sinulle? Kun tunnistat tämän ominaisuuden itsestäsi, se voi auttaa sinua myös haastattelutilanteissa.
2. ”Tehtäväni on ymmärtää sinua kunnolla, ei vain kirjoittaa sanojasi paperille” – tämä kannattaa kertoa haastateltavalle. Kun ihmiset tajuavat, että haluat ymmärtää, mistä he tulevat ja miksi he toimivat siten kuten toimivat, he avautuvat helpommin. Toimittajan tehtävä ei ole tuomita.
3. Ole autenttinen oma itsesi. Se olemisen tapa, joka toimii jollekin toiselle toimittajalle, ei toimi välttämättä sinulle. Lisäksi: jos haastateltava näkee sinun esittävän toimittajaa, hän tuskin luottaa sinuun tarpeeksi kertoakseen tarinansa.
4. Osallista haastateltava: ”Koska olet niin hyvin tämän asian päällä, osaat varmasti kertoa, kenelle minun kannattaa soittaa seuraavaksi”. (Koska kaikkihan me haluamme kuulla olevamme ihan awesome!) Tällä tavoin ihmiset ovat avuliaampia ja kenties ottavat sinuun yhteyttä myös jatkossa, jos heille tulee mieleen jotain juttuprosessiin liittyvää.
5. Pohdi, mitä haastateltava jättää kertomatta. Artikkelin ydin saattaa piillä juuri siinä.
6. Ajattele kuten pahis. Ihmiset, jotka eivät halua toimittajan nuuskivan jälkiään, tarjoavat usein valmiin polun, jota kulkea. Mutta hedelmällisempää on valita reitti itse – vaikka helppoa ja nopeaa se ei ole.

Viimeinen Morrisonin vinkki on mielestäni niin universaali, että sen voi hyvin heittää loppukaneetiksi:

Tee työtäsi siten, että olet itse onnellinen.