Miksi tehdä teatteriesitys, jos aiheesta voisi kirjoittaa hyvän artikkelin? Tätä jäin miettimään Rimini Protokoll-ryhmän Hermannsschlacht-esityksen jälkeen. 

Rimini Protokollin menestysresepti teatterin tekemiseen on päästää lavalle tavallisia ihmisiä, jotka kertovat oman tarinansa.  Näiden ”asiantuntijoiden”, kuten ryhmä heitä kutsuu,  tarinat kytkeytyvät jollain tapaa näytelmään, joka häilyy esityksen taustalla.

Hermannsschlacht tunnetaan historiallisesti Teutoburgin taisteluna ajanlaskun alun tienoilta, taistelussa germaanijoukot kukistivat roomalaisten armeijan – tästä Heinrich von Kleist kirjoitti näytelmän vuonna 1808.  Näytelmää on kritisoitu hengeltään turhan nationalistiseksi, muun muassa  kansallissosialistit käyttivät teosta omiin propaganda tarkoituksiinsa. 

Rimini Protokoll oli tuonut lavalle musliminaisen entisestä Jugoslaviasta, saksalaisen rauhanturvaajan, egyptiläis-saksalaisen facebook-vallankumouksellisen, äärioikeistolaisen metallimusiikista pitävän bodaajan sekä tietokonehakkerin. 

Periaatteessa kaikkien henkilöiden tarinat olivat mielenkiintoisia.  Nuori nainen kertoi, kuinka  hän ja hänen facebook-yhteisönsä reagoivat Egyptin vallankumouksen etenemiseen ja kuinka nainen piti yhteyttä Eurooppaan matkattuaan itse kotimaansa vallankumouksen keskelle.  Hakkeri selvensi, millaiseen yhteiseen hyvään hän pyrkii selvittäessään turvallisuusaukkoja teollisuuslaitoksissa. Rauhanturvaaja kertoi tehtävistään Georgiassa.  Näille tavallisille ihmisille kyse oli jonkinlaisesta vapaudesta ja taistelusta paremman yhteiskunnan puolesta. 

Mutta miksi Rimini Protokoll oli tehnyt teatteriesityksen aiheesta? 

Mielestäni teatterin ytimessä ei ole tiedonvälitys. Se voi olla osa teatteriesitystä – Hermannsschlacht-esityksestä opin monta kiinnostavaa knoppitietoa internetin maailmasta.  Mutta informaation välitykseen on parempiakin tapoja kuin kutsua ihmiset istumaan kahdeksi tunniksi huoneeseen itäiseen Berliiniin. 

Lisäksi mieltäni jäi vaivaamaan myös esityksen ”asiantuntijoiden” asema.  Tosiasiassa heitä olisi voinut kutsua sanalla ”tavis”.  Mikä on teatterin ja taiteen tekijöiden vastuu siinä, että he päästää ”taviksen” teatterinlavalle kertomaan tarinaansa? 

Ymmärtävätkö ”tavikset” varmasti millainen asiayhteys teatteriesitys on?  Nykyisin yhä useampi esitys perustuu tositapahtumiin tai todellisiin henkilöihin. Lavalla voi olla fiktiivisten hahmojen ja ammattinäyttelijöiden sijaan tavallisia ihmisiä. Pitäisikö teatterintekijöillekin olla journalististen ohjeiden kaltaiset säännöt? 

”Tavis” teatterilavalla on pahimmillaan kuin huono juorulehden juttu. Parhaimmillaan historiaan ja tositapahtumiin perustavat teatteriesitykset antavat uusia näkökulmia. Teatteriesityksessä katsoja voi kokea tapahtuman todenkaltaisena ja samalla saada tapahtumasta tietoa. Tämä kuitenkin vaatii ”taviksen” tarinan kunnioittamista. 

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Paranna elämänlaatuasi – syö jäätelöä! - 19.07.2012
• Turvallista pyöräilyä Berliinissä - 21.05.2012
• Avointa Guggenheim-keskustelua Berliinissä - 11.04.2012
• Tasa-arvoa Arabikeväässä - 07.03.2012
• Rahapeliä teatterissa - 01.11.2011