„Kyllä te pystytte vielä tämän illan aikana siihen“, sähähti kultturelli rouva itseään vanhemmalle kulttuurirouvalle. Vanhempi naisista on saapunut viime tingassa kirjailijan lukutilaisuuteen Berliinissä. Hän halusi tietysti eturiviin. Muu yleiso ja esiintyjät joutuivat odottamaan, kun rouva kuoriutui vaivalloisesti kamelinkarvamanttelistaan.

Berliiniläinen ei kovin kauan odottele nätisti suu supussa, vaan heittää melko pian terävän piikin ilmaan. Useimmiten ei millään pahalla. Tyypillinen tilanne on se, jossa äiti tukkii lastenvaunujen kanssa junan oviaukon. Kanssamatkustajat kertovat mielipiteensä yleensä ihan suoraan ärsykilleen eivätkä jää mumisemaan kaulukseensa.

Tällä viikolla me EJF-ohjelman toimittajat pääsimme seuraamaan berliiniläisen sanomalehden Der Tagesspiegelin pomojen aamukokousta. Siinä oli yhteen huoneeseen koottu melkoisen monta sanavalmista ihmistä, berliiniläistä tai berliiniläistynyttä.

Toimitusten päälliköt puivat Der Tagesspiegelin uutisointia Berliinin suositusta pormestarista Klaus Wowereitista. Alkuviikosta uutisissa olivat Wowereitin kymmenen vuoden takaiset lentomatkat liikemiehen yksityiskoneella Lontooseen. Poliitikkojen ja bisnesväen välit ovat Saksassa(kin) kuuma aihe – eihän harmaalle alueelle astuneen liittopresidentin Christian Wulffin erosta ole kuin pari viikkoa.

Ei Wowereitin skandaalinpoikasesta sen enempää. Vaan: kuinka Tagesspiegelin eri toimitusten pomot siitä keskustelivat? Erilaisia mielipiteitä aiheesta pulppusi kokoushuoneessa tunnin verran, eikä keskustelulle näkynyt päätepistettä. Puheenvuorot sisälsivät myös kevyitä sivalluksia kollegoita kohtaan. Päätoimittaja löi vain löylyä kiukaalle. Hyrisin takarivissä ja kuuntelin nautittavaa argumetointia harmaan ja mustavalkoisen eroista. Samaan aikaan pohdin, mihin tämä mahtaa johtaa, mikä lienee se journalistinen päätös, jota kohti ollaan menossa. Lopputulema oli kuin olikin monissa toimituksissa tuttu: ”jos ME toimittajat puhumme tästä näin kiihkeästi, sen täytyy kiinnostaa myös LUKIJOITA”. Eli jatketaan kaivamista. Tulosta antoisampi olikin sitä edeltänyt journalistinen moraalipaini.

Yliopistollakin olen usein varsinaisen asian sijaan hyvin usein keskittynyt seuraamaan näytöstä, joka menee hämmästyttävän hienosti Aristoteleen retoriikan oppien mukaan. Ihailen sitä, että jokaisessa ryhmässä on muutama opiskelija, joka haluaa pistää professorin koville. On myös niitä, jotka aivan harkitusti provosoivat ja väittävät vastaan, vaikkapa olisivat professorin kanssa samaa mieltä. Aina silloin tällöin luentosalin ilmaan livahtavat sanat ennen ajatusta. Mutta se on pientä. Seuraavaan keskusteluun opiskelija voi iskeä taas uusin argumentein.

Freie Universitätin luentosalissa tai toimituksen esimiesten kokouksessa lienee lupakin odottaakin analyysiä maailman tilasta. Parhaat berliiniläisen sanataiteen helmet ovat kuitenkin tulleet vastaan muualla. Naamani ei tänäänkään pysynyt peruslukemilla, kun Friedrichstrassen aseman tunnelissa hengailevat keski-ikäiset punkkarit perustelivat yhteiskuntatieteellisesti, miksi heille olisi kohtuullista antaa ”kleine Spende”, pikku lahjoitus.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Start up (your life) in Berlin - 04.05.2012
• Kreikkalaista journalismia - 03.02.2012
• Rentouttavaa joulua Frau Merkel! - 21.12.2011
• Biosfäärissä Berliinissä - 21.10.2011