”Päätoimittajan pitää tietää, mitä on hyvä kirjoittaminen. Se kiinnostaa päätoimittajia yllättävän vähän”, arvioi Matti Apunen viime syksynä.

Journalisti-lehti tai Apusta haastatellut toimittaja oli piilottanut kommentin kuvatekstiin. Lukijana minua kismitti, hetken päästä jo raivostutti. Apunen, nenänsä verisuonia kynällään nautinnollisesti raapiva provokaattori, seisoi kuvassa heittämässä tomaattia teatterisalissa. Kuvaan upotettu teksti antoi lupauksen, jota juttu ei koskaan lunastanut. Oli kuin Apunen olisi keskeyttänyt heittoliikkeen, pannut tomaatin kiltisti takaisin puiseen koriin ja mutissut, että enpäs härnääkään teitä enempää, vanhat kollegat.

Miksi päätoimittajat eivät ole kiinnostuneita kirjoittamisen laadusta? Mitä heidän pitäisi asialle tehdä? Mitä hyvä kirjoittaminen on? Millaisia kirjoittamisen lajeja, tyylikeinoja ja kerronnallisia strategioita Apunen haluaisi nähdä lisää? Minkälaisia työkaluja hän itse antoi toimittajilleen Aamulehdessä?

Näihin jatkokysymyksiin Journalistin juttu ei vastannut, mutta eipä niistä keskustella useimmissa toimituksissakaan. Kalvosulkeiset ja virkistyspäivien esitelmät käsittelevät ihan muita aiheita, vaikka ilman taitavaa kirjoittamista yksikään päätoimittaja, lehti tai kustantaja ei selviydy uuden ajan vaatimuksista.

Muuan esimieheni ei osannut lausua palavereissa muuta kuin arvion ”hyvä juttu”. Sanapari muuttui pian porukan keskuudessa vitsiksi. ”Hyvä juttu” ei tarkoita mitään, se ei auta ketään kehittymään. Otan mieluummin vastaan murskakritiikin joka päivä kuin väljähtyneen kehun ihmiseltä, joka ei osaa perustella mielipidettään.

Ryhdyttyäni itse esimieheksi pyrin kertomaan, mitkä raportointiin tai kerrontaan liittyneet valinnat tai tyyliseikat tekivät jutusta hyvän ja mitkä eivät toimineet. En onnistunut erityisen hyvin, koska en ollut kasvanut kulttuuriin, jossa jutuista keskusteltaisiin tarkasti ja kriittisesti.

Berkeleyn journalistikoulussa olen oppinut perustelemaan yksityiskohtaisesti asiat, jotka ehkä aiemmin tajusin intuitiivisesti. Jos seminaareissamme joku sanoo juttua, näkökulmaa tai kappaletta hyväksi, professorit vaativat perusteluita niin kauan, että mielipide muuttuu oivallukseksi. Ylimalkainen ymmärrys taivutetaan käytännöllisiksi taidoiksi ja tekniikoiksi. Toimittaja oppii kymmeniä niksejä koko juttuprosessiin ideoinnista raportointiin ja lopulta kirjoittamiseen. Lauserakenne, rytmi, kerronnan kaari, siirtymät, draaman rakentaminen, tyylikeinot, juttuideoiden hiominen – kaikki kirjoittajan työkalut hankitaan itse tehden ja parhailta oppien, tarvittaessa lause lauseelta.

Parhaimmillaan journalistin työssä yhdistyvät luovien ideoiden jalostaminen, mielenkiintoinen tutkimustyö sekä käsityöläisen taitoa vaativa kirjoittaminen. Kalifornialaisen rennossa ilmapiirissä palkitut professoritkaan eivät julista totuutta, vaan ohjaavat keskustelua ja antavat itselleenkin mahdollisuuden oppia opiskelijoiltaan.

Suomalaisessa toimituskulttuurissa keskustelua ei tarvita, koska hyvä kirjoittajahan ei neuvoja tarvitse, ja niille toivottomille tunareille ei mitään voi. Kehittyminen loppuu nopeasti ja intohimo hiipuu rutiininomaiseksi lapioinniksi. Toki vakituiset työntekijät voivat käyttää ay-liikkeen neuvottelemia koulutuspäiviä hyvän kirjoittamisen kurssiin kerran viidessä vuodessa, mutta toimituksen arjessa tai esimiesten päivälistalla asia ei näy.

Resepti on tuhoisa. Ilmaisen sisällön määrä kasvaa, informaatiomassasta on vaikea saada maksua. Miksi ostaa kasa paperia, jossa on eilisen uutiset? Uutisten taustoittaminen auttaa, mutta ei pelasta. Analyysit ovat liian harvoin nautinnollisia lukuelämyksiä. Mutta jos toimittajat oppivat kertomaan olennaisia tarinoita niin taitavasti, että kokemukseen jää koukkuun, tuote on saatava.

Jokaisen toimituksen pitäisi nyt miettiä uudelleen, minkälaisia juttuja heidän kannattaa rakentaa, millaista kirjoittamista kehittää, miten erottautua. Lukijoille ei tarjota koskaan pelkkää tietoa, vaan aina myös lukukokemus. Jos se on ankea, sekava tai keskinkertainen, yhä harvempi lukija pakottaa itsensä lukemaan väkisin, vaikka aihe olisi kuinka tärkeä.

Sanomalehdet menestyivät, koska niiden lukemisesta tuli tapa, olennainen osa ihmisten elämää ja tärkeä tekijä yhteisössä. Tavat muuttuvat, mutta jotkut addiktiot eivät katoa. Taitavasti kerrotut tarinat ovat yksi niistä, inhimillisistä heikkouksista.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Mihin journalismia tarvitaan? - 30.04.2012
• Kaapista ulos - 23.02.2012
• Professori urheilukentällä - 12.01.2012
• Poliisi pamputtaa taas - 22.11.2011
• Moniosaajia leirityksellä - 10.10.2011
• Obama jahtaa toimittajia - 07.10.2011