Se alkoi ensimmäisellä opiskeluviikolla: “Hei sä olet äiti, lähde nyt jo kotiin.” “Mutta sulla on lapsia, kyllä me hoidetaan tämä”, opiskelukaverit ilmoittivat. Kyseessä oli multimedia bootcamp, jossa olin jo hyvissä ajoin varustautunut istumaan viikon verran yötä myöten.

Kohtelias huomauttelu on jatkunut koko vuoden: “Älä nyt ahnehdi liikaa kursseja, kun sulla on perhe.” “Ei kukaan oleta, että tulet tähän palaveriin viikonloppuna…” 

Pari ensimmäistä kertaa olin lähinnä häkeltyneen ilahtunut. Että kerrankin elämässä tarjotaan mahdollisuutta ottaa vähän iisimmin, kun ON NÄMÄ LAPSET.

Aika äkkiä rupesi korpeamaan. Että tässä on kuulkaa viimeiset yhdeksän vuotta hoidettu täyspäiväinen työ ja lapset ihan ilman mitään eri vapauksia. Ja että tämä ei nyt ole se vuosi, jolloin kaipaisin yhtäkkiä vapautusta töistäni ja erityisen kiinnostavista projekteista – varsinkaan, kun mieheni on täällä hoitamassa kotia ja perhettä ihan päätoimisesti.

“Mutta äiti on aina äiti”, myhäili päiväkodin johtajakin, kun lapseni tuli toimittamaan minulle jotakin asiaa samaan tapaan kuin isälleen.

***

Jos äitiydestä ei ole tullut Suomessa päähäntaputtelua, eivätpä myöskään ole suomalaiset kollegani tai pomoni koskaan epäilleet kykyäni hoitaa töitä sen vuoksi, että minulla on lapsia. Asiaa on tietysti helpottanut myös suomalainen päiväkoti- ja koulujärjestelmä, joka pyörii ilman jatkuvaa vapaaehtoisten vanhempien työvoimaa – toisin kuin täällä. (Ovat sentään ottaneet mukisematta mieheni sekä koululle että päiväkotiin askarteluapulaiseksi, tiskaamaan, järjetämään juhlia jne.)

En silti ikävöi suomalaista keskustelua, jossa täytyy pitää hysteerisen tarkka raja naisen (tai miehen) työ- ja muun persoonan välillä. Suomalaisten Oscar-ehdokkaana olleiden elokuvatekijöiden tituleeraaminen otsikossa äideiksi ei ollut ensimmäinen Kaliforniaan kantautunut suomalainen äiti-gate. Tavallaan ymmärrän ärtymyksen otsikoinnista, mutta vielä häiritsevämpää oli sitä seurannut keskustelu, jossa äitiys käsitettiin nopealla yhteisymmärryksellä vähätteleväksi haukkumasanaksi. Kärjistetysti: jos Amerikassa äitiys on jotain niin ihmeellistä ja kokonaisvaltaista, ettei siltä kuulukaan jäädä aikaa täysipainoiselle työnteolle, Suomessa äitiys on noloa puuhastelua (argumentoinnissa ei saa unohtaa käyttää sanaa “pullantuoksuinen”), josta on visusti syytä olla huutelematta, jos aikoo olla vakavasti otettava ammattilainen.

***

Olikin kiinnostavaa osallistua San Franciscossa joka vuosi järjestettävään Exceptional Women in Publishing -konferenssiin, jossa media- ja kustannusalan naisjohtajat keskustelivat päivän ajan työstään ja alan ajankohtaisista asioista. Kun päivän ensimmäinen yleisökysymys työ- ja perhe-elämän yhdistämisestä tuli noin 45 minuuttia konferenssin alkamisesta, valahdin vaistomaisesti suomalaiseen myötähäpeään (eihän tätä kysytä miehiltäkään!), vaikka olin vähintään yhtä kiinnostunut asiasta kuin kysyjä. San Francisco Chroniclen johtaja Kristine Shine ei sen sijaan ollut moksiskaan, vaan pohti rehellisesti ja kiinnostavasti uransa varrella tekemiään ratkaisuja, myös niitä, jolloin oli perheensä (ja itsensä) vuoksi päättänyt sanoa jollekin työlle ei.

Vaikka 90 prosenttia EWIP-konferenssin kaikista puheista keskittyi ammatillisiin asioihin, ehdin kuulla myös yllättävän monta mielipidettä Facebookin johtajan Sheryl Sandbergin Lean in -kirjasta, toiveen lopettaa puheet työ- ja perhe-elämän tasapainosta, “koska sellaista ei koskaan tule”, lukuisia kohtauksia feministinä tunnetun, tilaisuudessa palkitun toimittajan Kara Swisherin lasten elämästä, sekä erään pitkän linjan päätoimittajan purskahduksen itkuun hänen kertoessaan puhelusta, jossa aikuistunut tytär syytti häntä onnettomasta lapsuudesta.

Vaikka eteneminen miesvaltaiseen johtajasakkiin oli varsinkin vanhemmilla naisilla ollut työn ja monen tiukan sananvaihdon takana, heillä ei tuntunut olevan mitään ongelmaa esiintyä paneelikeskusteluissa ihmisinä, joilla on työn ohella muutakin elämää mietittävänä. Ehkä se johtui siitä, ettei paikalla juuri ollut miehiä, joille olisi tarvinnut todistella pärjäämistä. (Harmi, ettei paikalla juuri ollut miehiä, koska puheenvuorot media-alan tulevaisuudesta olivat kiinnostavimpia pitkään aikaan, ja koska työelämän ulkopuoliset pohdinnat kuulostivat kovasti samalta kuin monien suomalaisten miespuolisten ystävieni – vaikea kuvitella, etteivät samat asiat liikuttaisi täkäläisiäkin miehiä.)

Toisaalta, vanhemmuus ei vain tunnu olevan samalla tavalla räjähdysherkkä puheenaihe täällä kuin Suomessa. Havahduin EWIPissä siihen, että tiedän täällä yllättävän paljon myös miespuolisten professorieni ja muiden ammatillisten tuttavieni puolisoista ja perhe-elämästä. Olen myös tavannut useimpia näistä koulun tapahtumissa ja juhlissa. Perhe on täällä ylipäätään luontevampaa tuoda esiin sekä keskusteluissa että ihan livenä – eikä se tarkoita vain puolisoa ja lapsia, vaan sisaruksia, vanhempia ja muuta sukua.

***

Olenkin viime aikoina alkanut suhtautua toisin äitiyteeni liittyviin kommentteihin. “Kiitos, tosi kiva, kun tulit ajatelleeksi tuota, mutta haluan olla paikalla, kun tämä asia ratkaistaan.”

Kukaan ei ole estellyt.

Vastikään ryhmätyöaikatauluja sumpliessamme kysyin lapsettomalta mieskollegaltani, pitäisikö hänenkin pitää joskus vapaailta ja vaikka nukkua. “Oikeastaan haluaisin viedä tyttökaverini syömään. Yritetäänkö tehdä homma loppuun päivän aikana?” hän vastasi empimättä.

Ehkä olenkin vain itse ollut epäkohtelias unohtaessani huomioida kollegoideni työn ulkopuolisen elämän.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Miltä tuntuu palata kotiin? - 03.06.2014
• Ei kultaseni, se ei ole luomua - 30.04.2014
• Yhtä urheilua - 03.03.2014
• Valinnanvaikeuksia - 30.01.2014
• Syksy kuvina - 19.12.2013
• Kuinka suojaat tietokoneesi ja muita jekkuja lehdistönvapauden mallimaassa - 20.11.2013
• Yksi vuosi, kaksi koulua - 15.10.2013
• Aikakauslehdestä leikkuupöydälle - 13.09.2013