Kainuun perukoilla sijaitsee pieni paikkakunta nimeltä Suomussalmi. Tunnen parikin ihmistä, jotka ovat sieltä kotoisin. He ovat ihan fiksuja, yllättävän tavallisia ihmisiä.

Suomussalmen kaltaiset paikkakunnat ovat pyörineet mielessä silloin, kun luennoilla on tullut puhetta Kiinan hukou-järjestelmästä eli kotipaikkarekisteröinnistä. Järjestelmä otettiin nykymuodossaan käyttöön 1958, ja se on siitä asti jakanut kiinalaiset kahteen kastiin, maalaisiin ja kaupunkilaisiin.

Leikitään hetkeksi, että Suomi olisi Kiina ja Suomussalmi viljava pitäjä. Ja kuvitellaan sinne pellolle raatamaan Akseli, kasvoistaan ahavoitunut köyhä maanviljelijä.

Eletään vuotta 1949, jolloin kommunistit tulevat Suomessa valtaan. Lähes ensitöikseen Suomen kansantasavallan johto lunastaa maanviljelijöille annetut lupaukset toteuttamalla maareformin, jossa maata annetaan suurtilanomistajilta talonpojille.

Kaikki tuntuu menevän parhain päin. Akseli nai naapurikylän tytön Eloveenan, ja pariskunnalle syntyy potra poikalapsi Kake.

Mutta Suomen itsevaltaisella johtajalla Mauno Setungilla on suuria suunnitelmia. Mauno haluaa kollektivisoida maan, nostaa raskaan teollisuuden kukoistukseen ja näyttää Yhdysvalloille ja Englannille, miten suomalainen kanki kolahtaa.

Mauno määrää, että kaikkien suomalaisten pitää asua synnyinpaikkakunnallaan. Hukou-järjestelmä on kätevä siitä, että sillä estetään maalaisten muuttaminen kaupunkeihin ja varmistetaan (yhtä nälänhätää lukuun ottamatta), että edullisia maataloustuotteita on tarjolla teollistuvan yhteiskunnan tarpeisiin.

Vaikka elämä on raskasta, Akseli ja Eloveena tulevat toimeen ja tuotantoprikaati takaa heidän peruspalvelunsa. Suurin osa asioista omistetaan yhteisesti, mm. Akselin Ammu-lehmä. Mutta toisin kuin vaikkapa helsinkiläisillä tehdastyöläisillä, maanviljelijöillä ei ole mahdollisuuksia ansaita mitään itselleen. Heidän asemansa muistuttaa maaorjuutta.

”Ehkä Kake sitten aikanaan…”, Akseli miettii eräänä syysiltana ja katsoo taivaalla tuikkivaa Pohjantähteä.

Kun Mauno Setunki kuolee syksyllä 1976, Suomessa aletaan tehdä taloudellisia uudistuksia. Myös ihmisten liikkuminen maalta kaupunkiin helpottuu vähitellen.

Kake päättää kuitenkin jäädä Suomussalmelle ja keskittyä maanviljelyyn. Se tuntuu kannattavan nyt, kun on kommuunijärjestelmä on purettu ja maataloustuotteiden hinnat ovat nousussa. Kaken täytyy edelleen myydä osa sadosta Suomen valtiolle viranomaisten määräämään hintaan, mutta ylimääräisen osan sadosta hän saa myydä vapailla markkinoilla ihan itse.

Ilo vaurastumisesta on kuitenkin ennenaikaista. Kuluu joitakin vuosia, kun paikallisverot nousevat, palvelut kallistuvat, ja pääsy terveydenhuoltoon hankaloituu. Käytännössä vaurastuminen keskeytyy ja maatalouden kasvu pysähtyy.

Kaken tekisi mieli muuttaa Kylli-vaimonsa ja Topi-poikansa kaupunkiin, mutta hän ajattelee olevansa siihen liian vanha. Hänen kaltaisiltaan puuttuu koulutus ja yrittäjäosaaminen.

”Ehkä Topi sitten aikanaan…”, Kake miettii samalla kun radiosta soi Eppu Normaali.

Saapuu 1990-luku, ja Suomen johto alkaa ajaa maata yhä voimakkaammin kohti sosialistista markkinataloutta. Puolue panostaa vientiin, ja se haluaa maan tuottavan tavaraa ja vaatteita edullisesti maailmalle. Ulkomaiset sijoittajat päästetään Suomeen, ja kaupungeissa alkaa ennen näkemätön kasvu ja rakentaminen. Maalaisia – sellaisia kuin Topi Suomussalmelta – tarvitaan kaupunkeihin tehdastyöläisiksi, rakennusmiehiksi ja siivoojiksi.

Topi muuttaa Turkuun työskentelemään tossutehtaassa. Hän asuu samassa yksiössä viiden miehen kanssa ja lähettää kotiin niitä vähiä rahoja, joita palkasta jää.

Maalaisten asema kaupungissa ei ole hääppöinen. Hukou-järjestelmän vuoksi heitä ei rekisteröidä kaupunkien asukkaiksi, joten heillä tai heidän lapsillaan ei ole oikeutta peruspalveluihin, kuten terveydenhuoltoon tai koulutukseen. Ei, vaikka monissa kaupungeissa jopa 30–40 prosenttia asukkaista on maalta muuttaneita.

Heitä ei juuri palkata julkiselle puolelle vaan ainoastaan yksityiselle, jossa työehdot ovat huonommat. Ja koska valtio karsii työntekijöitä yrityksistään, kaupunkilaiset ja maalaiset kilpailevat entistä enemmän samoista työpaikoista.

Koko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Topi tekee niin pitkää päivää, että on jatkuvasti väsynyt. Hän ei ole ainoa, joka raataa elantonsa eteen. Tutkimusten mukaan vuonna 2005 kaupunkilaiset työskentelevät keskimäärin 40 tuntia viikossa, kun taas maalta muuttaneet siirtotyöläiset keskimäärin 61 tuntia viikossa.

Topia ketuttaa joskus syntyperäiset turkulaiset, jotka elävät leveämmin kuin maalaiset ja kakkosluokan kaupunkilaiset. Suomen talouskasvu on 25 vuoden aikana ollut huimaa, mutta vauraus on jakautunut epätasaisesti. Kasvu on revitty maalaisten selkänahasta, ja hukou-järjestelmä on tukenut eriarvoisuutta. Järjestelmän avulla palkat ja sosiaalietuudet on pystytty pitämään alhaisina, mikä on palvellut sekä valtion että markkinoiden etua.

Mutta mikään ei ole ikuista. Topi tietää, että järjestelmään on jo tehty helpotuksia, ja lisää on tulossa – joskin hitaasti. Suomen johto ei tee muutoksia vain hyvää hyvyyttään; kyse on myös siitä, että maalaisten ostovoimaa halutaan kasvattaa.

”Ehkä Tassu sitten aikanaan…”, Topi ajattelee tytärtään.

Topi haaveilee siitä, että voisi jonain päivänä matkustaa Pariisiin ja nähdä Eiffel-tornin.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Heippa Shanghai - 13.06.2016
• Kysymyksiä vailla vastausta - 06.06.2016
• Tapaus Mao - 10.05.2016
• Sen kerran kun petyin - 11.04.2016
• Helppohan tässä on huudella - 13.01.2016
• Big in China - 07.01.2016
• Neljäs tequila - 03.12.2015
• Postikortin sisällä - 28.10.2015
• Äkillisen synnytyksen äärellä - 21.09.2015