Mielikuvissani olin ajatellut, että kirjoitan tämän postauksen viimeisinä päivinäni Shanghaissa. Istun vähän haikeana takaikkunan ääressä, juon teetä, kuuntelen, kun pihan eläkeläiset käyvät taas kiivasta väittelyä (jota en ymmärrä) ja summaan Kiinan-vuoden muutamaan viisaaseen kappaleeseen, joissa olen oivaltanut jotain tärkeää Kiinasta ja kiinalaisista.

Todellisuudessa viimeiset päivät Shanghaissa menivät jotenkin näin: Kodissamme oli käynnissä kaoottinen matkalaukkutetris, jossa yritimme mahduttaa vuoden aikana vaivihkaa kertyneet taulut, kirjat, Fudan-muistoesineet, merkittävää tunnearvoa keränneet punotut istuintuolit, balilaiset koristemunat (??), japanilaiset posliinikissat, poikaystäväni basson ja sata vinyylilevyä lentoyhtiön nuiviin painorajoituksiin. Pakkaamisen välissä juoksin lakkauttamassa asioita, jotka vain hetki sitten avasin, kuten matkakortin, pankkitilin, nettiliittymän ja vuokrasopimuksen, ja iltaisin halailin ravintoloissa vuoden aikana rakkaiksi tulleita ystäviäni, jaoin kutsuja Suomeen ja lupasin matkustaa Etelä-Afrikkaan, takaisin Kiinaan, Norjaan, Ranskaan ja Koreaan.

Tässä hötäkässä jäivät selkeät ajatukset ajattelematta.

Suomeen palattuani huomasin, että minulta on kysytty Kiinasta yleensä neljää asiaa: Mitä opin? Millaista oli opetus Fudanissa? Oliko saasteita, ja mitä tulee eniten ikävä? Ne ovat aika oivia kysymyksiä summaamaan Shanghai-vuoden.

—

Mitä opin? Ainakin sen, että Kiinaa ei kannata yrittää sovittaa yhteen narratiiviin, vaikka kuinka tekisi mieli. Tuntuu siltä, että länsimaalaiset yhteiskuntatieteilijät näkevät helposti vain pahan Kiinan, bisnesihmiset vain hyvän. Vuoden aikana sain kymmeniä kertoja huomata, kuinka Kiinassa tapahtuu yhtä aikaa kehitystä sekä huonoon että hyvään suuntaan. Sama hallinto voi tehdä kamalia ja kannustettavia asioita.

Vuosi Kiinassa oli myös hyvä muistutus siitä, ettei Kiina ei ole yhtä kuin sen kansalaiset – tai toisin päin. Se, että valtio harjoittaa mielivaltaista politiikkaa, ei tarkoita sitä, että kiinalaiset hyväksyvät kaiken. Mutta se, ettei hyväksy, ei myöskään tarkoita, että ryhtyy vastustamaan systeemiä. Näiden vaihtoehtojen välille mahtuu satoja miljoonia kiinalaisia, esimerkiksi maailman suurin, epäpoliittinen keskiluokka.

Opin tietenkin myös paljon muuta, kuten sen, että kun kävelee suojatielle päättäväisesti, täysillä lähestyvä citymaasturi hyvin todennäköisesti pysähtyy. Ja sen, että pomelon kuorimiseen kuluva aika ei mene hukkaan – sisällä on herkullinen hedelmä. Sen, että Kiinassa vanhemmat alkavat oikeasti painostaa lapsiaan naimisiinmenoon ja perheen perustamiseen heti parinkymmenen ikävuoden jälkeen. Sen, että kiinalaisesta yliopistosta voi valmistua maistamatta kertaakaan olutta, ja sen, että Kiinassa 666 ei tarkoita paholaisen lukua vaan cooliutta.

—

Entä millaista oli opetus Fudanissa?

Jokaisen kurssin alussa professorit julistivat, että tällä kurssilla voimme vapaasti keskustella mistä tahansa. Se oli yhtä aikaa mahtavaa ja surullista: koska kyse on yliopistosta, tämän pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta koska kyse on Kiinasta, se ei tietenkään ole.

Usein tämä lupaus onneksi toteutui. Suuri osa kursseista ja niitä vetäneistä professoreista oli tasokkaita. Fudanin kansainvälisen politiikan professoreista monet olivat väitelleet ulkomailla ja osasivat katsoa asioita sekä idän että lännen vinkkelistä. Kurssien tuhatsivuiset lukemistot olivat toisinaan hyvinkin Kiina-kriittisiä, ja luennoilla puhuimme myös arkaluontoisista aiheista, kuten Taiwan-kysymyksestä, Kiinan ihmisoikeuksista, sensuurista ja kommunistisen puolueen hylkäämistä arvoista.

Osittain tämä avoimuus oli kuitenkin vain kulissia. Tunneilla ja esseissä sai sanoa mitä tahansa, mutta gradujen ja väitöskirjojen sisältöä tarkkailtiin tiukasti. Parin opiskelukaverini gradut hylättiin, koska niissä puhuttiin ei-toivottuun sävyyn Taiwanista, ja monta väitöskirjatutkijaa joutui vaihtamaan aiheensa, koska heidän näkökulmansa eivät sopineet Fudanin johdolle. Kiinalaisopiskelijoiden kohdalla kuri oli tietenkin vielä tiukempi.

Opintojen lisäksi yksi stipendivuoden parhaista asioista oli mahdollisuus matkustaa Kiinassa. Juuri ennen lähtöä kävin Etelä-Kiinan Yangshuossa, jossa maisemasta kohoilevien karstivuorten välissä virtaa kuuluisa Li-joki.

—

Ja ne saasteet?

Saasteongelmaan muodostui vuoden aikana kaksijakoinen suhtautuminen. Toisinaan ärsytti se, että saasteet ja niihin liittyvät epämääräiset yleistykset, kuten se, kuinka monta tupakkaa vastaa päivä Pekingissä tai Shanghaissa, tuntuivat olevan ensimmäinen ja joskus jopa ainoa asia, josta Kiinasta puhuttaessa puhutaan. Kiina on huikean kiinnostava ja kaunis maa ja sen typistäminen pelkäksi saastekauhisteluksi ei tee sille oikeutta.

Toisaalta pahimmat saastepäivät, jolloin kellertävä sumu verhosi kaupungin kadut, olivat pakokauhua aiheuttava muistutus siitä, mitä me olemme pallollemme tehneet. Saastuttavan ja kulutuskeskeisen elämäntavan ongelmat on valitettavan helppo unohtaa esimerkiksi Suomen kaltaisessa maassa, jossa ilmanlaatu on maailman huipputasoa.

Maailman toiseksi korkein rakennus Shanghai tower aukesi viime syksynä. Sen ikkunoista näkyvä maisema oli saasteisina päivinä kuin tieteiselokuvista.

—

Nyt, kun olen palannut tänne raikkaan ilman ääreen, olen ehtinyt miettiä myös sitä, mitä tulee eniten ikävä.

No tietenkin ihan kaikkea. Sitä, että lounaaksi sai herkullisen nuudelikeiton 1,5 eurolla, sitä, että kotikaupunginosani katuja varjostivat valtavat plataanipuut, sitä, että koko elämä siirtyi kaduille, kun aurinko alkoi paistaa ja sitä, että yleensä pelkkä kotioven avaaminen riitti siihen, että tapahtui jotain jännää tai kummaa.

Kaikkein eniten tulen silti kaipaamaan opiskelua – ja erityisesti kansainvälistä ja huippufiksua opiskelijayhteisöäni. Meitä oli eteläkorealainen diplomaatti, norjalainen konfliktitutkija, joka oli tullut Shanghaihin Syyriasta, ghanalainen ammattisotilas, eteläafrikkalainen kehitysyhteistyöasiantuntija. Ihmisiä Mongoliasta, Montenegrosta, Kiinasta, Bangladeshista, Meksikosta, Yhdysvalloista, Thaimaasta, Ranskasta ja Saksasta. Heidän seurassaan tuli usein olo, että maailmalla on vielä toivoa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Miksi Kiina on niin epäcool? - 06.06.2017
• Panda sulle, vitsa tolle - 06.04.2017
• Parhaissa romansseissa toinen osapuoli on aluksi hieman vaikea - 08.03.2017
• Kiinalaisturistit tulevat, onko maailma valmis? - 27.01.2017
• Täällä ei suljeta vessan eikä lääkärin ovea - 02.01.2017
• Kiinalaisessa yliopistossa Trump ei ollut järkytys - 12.12.2016
• Shanghaissa kannattaa kytätä naapureita - 24.10.2016