Viimeiset päivät Oxfordissa täyttyvät tapaamisilla, joiden päätteeksi hoetaan, että ”miten tämä nyt jo loppuu”. Viimeisen blogikirjoitukseni omistan ihmisille, jotka kuluneen yhdeksän viime kuukauden aikana tapasin. Heiltä oppimani on opintovuoteni parasta antia.

Olin ainoa Instituutissa kokonaisen lukuvuoden viettänyt toimittajastipendiaatti, joten minulla oli etuoikeus tutustua kaikkiin vuoden 2017–2018 aikana ohjelmassa vierailleisiin journalisteihin. Ensimmäisellä lukukaudella meitä oli vain kahdeksan, toisella jo 14 ja kolmannella 12. Uudet ystäväni tulivat ympäri maailmaa: Meksikosta, Brasiliasta, Etelä-Afrikasta, Botswanasta, Keniasta, Zimbabwesta, Egyptistä, Australiasta, Kiinasta, Venäjältä, Ukrainasta, Pakistanista, Intiasta, Iso-Britanniasta, Itävallasta ja Norjasta.

Yhteiseen ohjelmaamme kuului neljä seminaaria viikossa, toimitusvierailuja ja useita tapahtumia Oxfordissa ja Lontoossa. Tapasimme myös paljon vapaa-aikana: Oxfordin tunnelmallisissa pubeissa, elokuvailloissa, roadtripeillä ja lukuisilla illallisilla. Porukalla Green Templeton Collegella nautitut lounaat ja kahvihetket olivat elämämme suola!

Lounaan jälkeen ryhmämme kokoontui collegen common roomiin kahvittelemaan.

Vapautunut hetki ryhmäesitelmämme jälkeen.

Meillä oli hauskaa, mutta jaoimme myös kipeitä asioita: Vuoden aikana koettiin yhden ryhmäläisen vankeusuhka Turkissa, toisen läheisen ystävän vangitseminen Egyptissä sekä kuultiin monta tarinaa toimittajien vangitsemisista, pahoinpitelyistä, kidnappauksista ja murhista ympäri maailmaa. Ristiriitaisissakin tunnelmissa oltiin: Kun pidimme hiljaisen hetken Ukrainassa salamurhatun toimittajan muistolle, muutaman tunnin päästä saimme kuulla, että kaikki olikin ollut bluffia. Taas saimme päivitellä maailman kummallisuutta ja kuinka mihinkään enää voi luottaa. Jos toimittajatkin alkavat osallistua kansallisiin poliisioperaatioihin ja valehtelevat äärimmäisellä tavalla omasta kuolemastaan – jopa vaimolleen –, miksi sitten ylipäänsä teemme tätä työtä?

Tuo kysymys kuultiin monta kertaa vuoden aikana. Kun luottamus mediaan on vähentynyt tasaiseen tahtiin, moni kyseenalaistaa myös oman tehtävänsä journalistina. Kun maailma ei vain tunnu muuttuvan parempaan suuntaan. Vai pitääkö sen edes muuttua, eikös meidän vain pitäisi välittää objektiivista tietoa ja yrittää olla mahdollisimman neutraali? Peruskysymyksiä, mutta entistäkin ajankohtaisimpia, kun median on määritettävä itsensä uudelleen maailman muuttuessa kovaan tahtiin.

Joskus rintanappikin riittää antamaan toivoa.

Reuters-instituutin toimittajastipendiohjelma on tärkeä paikka monelle hengähtää paineiden keskellä, ajatella hetki omaa työtä uudesta näkökulmasta ja saada tukea toisilta journalisteilta. Ei liene yllätys, että keskustelut kollegoiden kanssa ja heidän omista maistaan pitämät esitelmät avarsivat käsitystäni maailmasta ja journalismista eniten. Itse koettu antaa aina enemmän tarttumapintaa kuin yksikään journalismin teoria.

Sain paljon uusia ystäviä myös Instituutin ulkopuolelta, joten kiitos kaikille kohtaamisista Oxfordissa ja Lontoossa. Tapaamme varmasti vielä! Kiitos kuuluu myös lukuisille vieraillemme Suomesta, jotka jaksoivat kantaa meille kilokaupalla salmiakkia, mämmiä ja ruisleipää, kun sitä pyydettiin. Toivottavasti palaatte kaupunkiin vielä, vaikka minä täältä ensi viikolla häivynkin.

Viimeisellä opintoviikolla tapaamme ryhmäni kanssa vielä joka päivä. Pidämme viimeiset esitelmämme, ja jokainen tapaaminen päättynee sanoihin ”miten tämä nyt jo loppuu.” Koska olemme jo tottuneet jäähyväisiin, läksiäisiäkään ei enää kutsuta läksiäisiksi, vaan Nähdään pian -juhliksi. Näemmekin toisiamme jo parin kuukauden päästä, sillä Instituutin toimittajaohjelma viettää syntymäpäiväänsä syyskuun alussa ja kaupunkiin kokoontuu stipendiaatteja 35 vuoden ajalta.

Palaan Suomeen myös monen muun tulevan matkasuunnitelman kanssa: minulla on jo hääkutsu Intiaan, treffit sovittuna Pohjois-Norjaan ja majapaikat katsottuna Väli- ja Etelä-Amerikan kiertueille. Etelä-Afrikassa on sovittu tapaaminen vuonna 2030.

Kutsut maailmalle eivät koske pelkästään minua, vaan kumppanistani Juhasta tuli samalla tavalla osa Reuters-instituutin jengiä. Kun hän lähti kaksi viikkoa sitten takaisin Suomeen, sai hän painaa päähänsä lippalakin, jossa lukee ”The Butler”. Lahja oli ystäviltämme, jotka kantoivat päässään ”Juha’s girls” -lakkeja. Minä taas olin ”Juha’s boss”. Tosiaan, ilman butlerin palveluksia en olisi selvinnyt opinnoistani kunnialla. Joten tuhannesti kiitos, Juha, että jaoit tämän vuoden kanssani ja huolehdit kokolattiamatostamme.

Puolisoni läksiäiset keräsi yhteen sekalaisen joukon toimittajastipendiaatteja, tutkijoita ja Oxfordissa asuvia suomalaisia.

Kiitos myös vuorotteluvapaajärjestelmä, että sain miehen mukaan maailmalle. Suurin kiitos kuuluu kuitenkin Sanomain säätiölle, joka mahdollisti mahtavan vuoteni Oxfordissa. Sain uusia ystäviä, paljon viisautta ja aikaa ajatella. Niitä ei ole koskaan liikaa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Paljastuksia - 31.05.2018
• Hyvä paha lumi - 09.04.2018
• Tarina hyvästä haltijakummista ja hevosenomistajista - 28.02.2018
• Facebook tappoi uutisen – eläköön uutinen! - 23.01.2018
• Välitilipäätös ja 3+1 lupausta uudelle vuodelle - 22.12.2017
• Suomi mainittu - 01.12.2017
• Nyt vähän hävettää - 31.10.2017