Kolmas ja viimeinen lukukausi Oxfordin yliopistossa on päättynyt. Kaduilla kuljeksii mustiin liehuviin takkeihin pukeutuneita opiskelijoita, jotka ovat tulossa viimeisistä tenteistä. Heillä on kuminauhalla leuan alle kiinnitetyt vappuhatut päässään, ja heidän hiuksensa ovat sekaisin ja nihkeät muoviserpentiineistä, joita he ovat ruiskuttaneet toistensa päälle. Käsissään he roikuttavat avattuja kuohuviinipulloja. He kävelevät kohti kesää.
Jonkin matkaa kotoani Banbury Roadin varrella Oxfordissa on tiilimuuriin ruuvattu pyöreä sininen muistolaatta. Pyöräilen siitä ohi melkein joka päivä. Tiheän pensasaidan takaa näkyy hiljainen kolmikerroksinen punatiilitalo. Muistolaatan mukaan tässä talossa asui vuosina 1885-1915 muuan James Murray. Nykyisin talo on yksityisomistuksessa, eikä pihaan pääse.
Sheldonian-teatterin pyöreä sali täyttyy öljykangastakkisista briteistä. Me kaikki olemme maksaneet 11, 15 tai 25 puntaa päästäksemme kuuntelemaan David Walshia, 57-vuotiasta irlantilaista urheilutoimittajaa. Ja nyt me istumme kylki kyljessä Sheldonianin seiniä kiertävillä puisilla, selkänojattomilla penkeillä.
Elokuussa 1485 Englannin kuningas Rikhard III marssi kohti länttä yhdeksäntuhannen sotilaan kanssa. Elettiin ruusujen sodan loppuaikaa, ja 32-vuotias kuningas oli matkalla taisteluun. Läpi Walesin häntä lähestyi muuan Henrik Tudor mukanaan viisituhatta aseistettua miestä.
Herra Toimittaja, saanko kysyä siitä, jos sopii, kun toimittaja esiintyy väärällä nimellä? ”Oolrait.” Oliko se tavallista, kun olit töissä News of the Worldissa? ”Saanko kertoa esimerkin katolisesta papista, jonka annoimme ilmi? Teeskentelin olevani teini-ikäinen rattopoika Brad, ja sain papin ostamaan palveluitani. Olin vuokrannut 2000 punnalla myös oikean rattopojan. Hän otti papilta ampullin— luulen, että se …