Oppiakseen ymmärtämään miten Kiina on, on hyvä matkustaa Kiinaan. Kokemuksesta tiedän, että se auttaa. Mutta ymmärtääkseen Kiinan erityisyyden kannattaa, kokemukseni mukaan, matkustaa sieltä pois. Ei kuitenkaan kauas, vaan nimenomaan lähelle, yhden rajan yli tai kapean meren taakse. Jonnekin, joka on ihan lähellä, mutta täysin toisin.

Tämä maa syö aikaa. Olen vakuuttunut siitä. Yleensä se raastaa sitä huomaamatta päivieni pinnasta, joskus kuopaisee kauhalla selkäni takaa tunnin tai pari, silloin tällöin repii ja riepoo kokonaisia viikkoja vaikka kuinka taistelen vastaan. Se viettelee ja varastaa, kätkee hetket samaan paikaan kynäni, kamerani ja kirjojeni kanssa. Sinne missä on aikani ajatella mitä täällä oikeastaan tapahtuu. …

Kolme ja puoli kuukautta sitten suljin toimitusjärjestelmän, uutiskuvavaihdon ja työsahköpostini viimeistä kertaa ainakin vuodeksi. Kymmenen uutisten lopputunnus ilmoitti, että olisin nyt virallisesti opiskelija. Toimittaja piti jättää Suomeen, sekä Kiinan että säätiön käskystä. Kirjautuessani ulos tietokoneeltani ja sanoessani pimeässä elokuun yössä ”hei” vahtimestarille, tuntui kuin olisin katkaissut napanuorani. Olisin nyt omillani, ilman systeemiä, joka syöttäisi minulle …

”Isoisoäitini oli viimeisen dynastian prinsessa”, kiinalainen ystäväni kertoi minulle eräänä päivänä ohimennen. Kuuntelin tarinaa hämmentyneenä, epäluuloisenakin. ”Mutta hän ei siis ollut keisarinnan lapsi, vaan jonkun vähäisemmän hovin jäsenen”, ystäväni selitti. Jalkavaimon tytär, ehkä.

Lähes päivälleen vuosi sitten istuin hotelli Pasilan aulabaarissa juomassa kuohuviiniä. Kello kävi ehkä yhtä päivällä, tuskin sitäkään. Olin herännyt ennen aamuneljää. Ihmisiä valui lounaalle, tuli ja meni huoneisiinsa. Meitä oli muutama. Nauroimme sitä hulluudensekaista naurua, joka syntyy hetkissä, joina muu maailma tuntuu kulkevan suorassa ja sinä itse vinossa.