Älä laita koko elämääsi sinne Facebookiin, sanoo meidän äiti aika usein. Yritän olla laittamatta – ja silti huomaan, että siellä se kuitenkin on. Selasin eilen stipendiaattivuoden statuksiani läpi ja mietin, miten tästä haikeudesta voi edes teoriassa toipua niin, että kolmen viikon kuluttua pystyisin kertomaan Suomessa napakalla päälauseella, et miten hei se Kiina. Hyvinhän se, sanon. …

Ja tapahtui näinä päivinä, että Fudanin johdolta kävi käsky, ettei raskaaksi tulevia opiskelijoita enää potkita ulos yliopistosta. Luokan edessä seisova professori on iloinen – tätä on moderni kehitys, hän sanoo ja liki hypähtelee puhujakorokkeella. Hän käyttää mikrofonia, vaikka luennolla on tänään vain kolme ihmistä – normaalisti meitä on kymmenen. ”Toki silti pitää muistaa, että opiskelijalle …

Aiemmin kammosin koko sanaa. Verkosto. Verkosto. Verkosto. Kahdeksankirjaiminen tyly termi, joka yhdellä kirjaimella muuttuu verikostoksi. Työhakemuksista tuttu hyhmäinen kymmenen rivin tila, joille minulla ei ikinä ole ollut pätevää täytettä.”Voit tarvittaessa jatkaa kääntöpuolelle”. Hah.

Hei vaan Suomi, se on Shanghai tässä. Mitäs sinne? Täällä kaikki hyvin, en oikein ole varma, onko jo kevät; yhtenä päivänä on 29 lämmintä ja seuraavana seitsemän. Mutta ainakin kevätlukukausi on alkanut. Seuraavat kuukaudet istun kursseilla Chinese Demography, Global Governance, Environmental Policy, Chinese Modern Popular Culture ja Chinese Diplomacy.

Muutama viikko takaperin tapasin tyypin, joka oli vähän kuin minä mutta kiinalainen: kolmekymppinen kaupunkilaisnainen, journalisti, puhelias, kimaltavaa lakkaa kynsissään, mennäänkö kahville. Mentiin. Minä otin maitokahvia, hän teetä ja ison keksin. Vähän hämmennyin, kun hän tarjosi keksistään joka toisen palan minulle, mutta haukkasin vuorollani.