Perjantai-ilta Columbian journalismikoululla. Luentosali on ääriään myöten täynnä, ihmisiä tungeksii ovella etsien edes seisomapaikkaa tai murusia järjestäjien lupaamasta pizzasta. Kaikki menneet aikaa sitten, joten koulu päättää avata rinnakkaisen, Joseph Pulitzerin maineikkaan New York World –sanomalehden nimeä kantavan salin.

“Se on niin turhauttavaa”, aasialaistaustainen nuori nainen huokasi. “Kun professori kysyy tunnilla jotain ja odottaa meiltä vastausta, minä ehdin vasta ajatella, mikä kysymys oli ja alkaa miettiä sitä, kun amerikkalaiset kurssikaverit ovat jo hyvässä vauhdissa esittämässä mielipiteitään. Tuntuu, että en millään ehdi mukaan keskusteluun!”

Columbian yliopiston valtiotieteellisen luentosali raikuu naurusta. Kevätkurssin professorin juuri murjaisema vitsi, jossa visioitiin poliittisten avustajien tulevaisuutta presidentti Trumpin alaisuudessa upposi enemmistöltään parikymppisista amerikkalaisista koostuvaan kuulijakuntaan.

Kipitän metron portaat ylös tavaksi tulleella koulureitilläni Etelä-Harlemin pysäkiltä Morning Heightsia ja Columbian yliopistoa kohti. Kiirettä pitää, vaikka syyslukukausi on viimeisiä luentoja vailla paketissa, ja mieli askartelee edessä olevan kirjanpidon kurssin loppukokeen ja graduksi täällä tehtävän juttuprojektin kysymyksissä.

Tieto on ennakkoluulojen pahin uhka. Mutta miten pitkälle tiedonhankinnassa ja sen julkaisemisessa voi mennä? “Alkaa menkö Syyriaan. Oikeasti. Älkää. Menkö. Syyriaan.”