Viime viikkojen Kiina-uutiset ovat olleet taas yhtä horroria. Formaldehydiä kaaleissa, kuolleiden vauvojen lihaa potenssilääkkeissä, tapaus Sokea Lakimies Chen, sotaisaa uhittelua Filippiineillä, lisää itsensä tuleen sytyttäviä tiibetiläisiä, sensuuripelleilyä verkossa, ilmanlaatu tasolla johon eivät riitä mitkään mittarit. Ja sieltähän se lennähtää, sosmediasta, tiivis analyysi Kiinasta: vittu mikä maa. No niinpä.

Oli voimakas kokemus lukea Riikka Pulkkisen Totta Shanghaissa, joka roihahti kevääksi ja kirsikkapuiksi huhtikuun alussa. Kirjan kieli on napakka, havainnot kuin vanhan ja viisaan naisen. Kiinassa luettuna siitä tuli minulle tarina läntisestä elämästä ja ajattelusta. Siitä, jonka valinnat, perheet, tragediat, rakkaudet ja kadut ovat omiani. Sekin leikki, joka isoisällä ja lapsenlapsella on kirjassa: valitaan ratikassa …

Taloutta käsittelevillä luennoilla se on Kiinan nousu. Yhteiskuntatieteilijät kirjoittavat sen usein Kiinan ”nousu”. Aatehistoriassa opitaan Kiinan tuhatvuotiset perinteet ja vahvat arvoasetelmat. Filosofian tunneilla keskustellaan Kiinan arvotyhjiöstä.

Dear professor Zhu, esseet ovat vihdoin valmiita! Kesti liian kauan, olen pahoillani, olisi ollut kiva nauttia enemmän näistä yliopiston ylipitkistä lomista. Mutta Kiina ei asetu helposti kehyksiin kun tietää liian vähän, harhailee liian paljon ja on ajatellut ratkaista muun muassa maan eli maailman ympäristöongelmat, nettiaktivismin tilan ja sosiaalipolitiikan puutteet. Lopulta sitä tulee järkiinsä, tai siis …

Mikä tässä aikuisena opiskelemisessa on niin antoisaa, poikkeuksellista, virkistävää? Valtsika ja 90-luku oli tietenkin vapauden ja nuoruuden ultimatum. Olen minäkin jo ehtinyt täteilemään tuttujen lapsille, että opiskelu se on elämän parasta aikaa. Voi kun ymmärtäisitte nauttia siitä! Aikuisena opiskelu ei ole parempaa kuin nuorena, mikään ei ole, mutta on se mielekkäämpää.