Asuin juuri vuoden Los Angelesin metropolialueen länsilaidalla Santa Monicassa, siellä, missä median tulevaisuus on. Santa Monican ja viereisen Venicen ranta-alue tunnetaan nykyisin nimellä Silicon Beach, mikä ei viittaa rannan auringonpalvojiin, vaan media- ja teknologiayrityksiin, joita on paljon. Lisää tulee koko ajan – rahaa mukanaan. Rantamajoihin, vanhoihin teollisuusrakennuksiin ja uutuutta hohtaviin teräs-lasilinnoihin on rakennettu päämajat niin …

Journalismilla menee paremmin kuin koskaan. Journalismin uutta ansaintalogikkaa ei ole. Kaksi lausetta, jotka opin journalismin tilasta kalifornialaisessa toimittajakoulussa. Miksi nämä? Aiemmin vain hyvin harva oli tiedonvälittäjä. Nyt viestin saa julki muualtakin kuin suuresta mediatalosta. Uutisilla vain ei rikastu kuten ennen.

Olen pannut merkille eron suomalaisessa ja kalifornialaisessa suhtautumisessa uusiin mediatuotteisiin ja sosiaaliseen mediaan. Suomessa kysytään: ”Pitääkö siellä olla?” Tai: ”Pitäisikö tästä tietää?” Kaliforniassa kysytään: ”Mitä hyötyä minulle on siitä, että olen siellä?” Tai: ”Miksi minun pitäisi tietää tästä?” (Jos hyöty ei ole selkeä, ”siellä” ei ole syytä olla tai ”tämän” voi unohtaa.)

Tunnemme lehtien nettisivuilta jo listat ”Luetuimmat” ja ”Katsotuimmat”. Ehkä jo pian siellä on myös kohta ”Koetuimmat”. Siellä on siis virtuaalitodellisuutta (eli virtual reality eli VR). Kaikki uskottavat video- ja mediatoimijat ojentavat täällä länsirannikolla asiakkailleen pahvista taiteltavat virtuaalilasit, joihin voi ujuttaa kännykän. Kun 360-asteisena kuvattua videota katsoo kännykästä pahvisankoihin upotettujen 3D-lasien läpi, tuntee olevansa uudessa maailmassa.

Video, video, video. Videota on medianäkymässä niin runsaasti, että se tahtoo peittää alleen kaiken muun. Jatkan tässä maaliskuussa aloittamaani medianäkymäsarjaa.