Saavuin Oxfordiin vuosi sitten. Oli kuuma elokuun alun päivä, loppukesän runsasta vihreää laikuttivat kuivien päivien ruskeiksi polttamat nurmikot. Vanhat miehet istuivat pubien terasseilla ja tyhjensivät ale-tuoppejaan pikkuhiljaa, yksi pienenpieni hörppäys kerrallaan.

Kun palaa yliopistolle reilusti yli kolmikymppisenä, huomaa vanhentuneensa. Eikä pelkästään siksi, ettei näytä niin freesiltä ja hohtavalta kuin luennolla vieressä istuva tyyppi, tai ettei jaksa lähteä yökerhoon, vaan myös siksi, ettei aivan ymmärrä sitä kokemusmaailmaa, josta opiskelijoiden huolenaiheet nousevat.

Tällä viikolla kulttuurikeskustelu Suomessa on ollut ilahduttavan ennustettavaa. Maanantaina Hesari kertoi , ketkä on valittu Tuntemattoman sotilaan uuden filmatisoinnin pääosiin. Seuraavaksi ”somekansa raivostui”  siitä, että rooleihin oli valittu ties mitä huumorinäyttelijöitä, ja paikallislehdet huolestuivat näyttelijöiden murreosaamisesta. Joku ihmetteli mihin uutta Tuntematonta ylipäätään tarvitaan, ja lopulta, niin kuin aina käy, keskustelu kääntyi siihen kysymyksistä suurimpaan: Miksi meidän …

Britannia äänestää kahden kuukauden päästä siitä, pysyykö maa Euroopan unionissa vai ei. Mielipidemittausten mukaan tilanne on äärimmäisen tasainen: Financial Timesin poll of polls , joka yhdistää tietoja eri gallupeista, antaa EU-jäsenyyden kannattajien osuudeksi nyt 43 prosenttia ja vastustajien 42.

Englantilainen kohteliaisuus on legendaarista, mutta on yksi tilanne, jossa rakastan sitä erityisen paljon. Kun nousen bussiin Pohjois-Oxfordissa, jokainen matkustaja, riippumatta siitä ostaako tämä lipun vai käyttääkö matkakorttia, tervehtii kuljettajaa. Ja kun jään pois keskustassa, liki jokainen kiittää kuljettajaa, kukin tavallaan: ”Thanks.” ”Thank you.” ”Cheers mate.” Eikä tämä tapahdu vain Oxfordissa, joka kiistatta on pikkukaupunki, vaan …