Olen kuullut stipendiaattitovereilta ja seminaarien puhujilta monta hurjaa tarinaa toimittajan työstä eri puolilla maailmaa. Yksi niistä on kuitenkin uponnut mieleen syvemmälle kuin muut. 

The Daily Telegraph -lehden entinen toimittaja Oliver Poole kävi kertomassa, millaista oli elää kaksi vuotta kirjeenvaihtajana Bagdadissa. Sen pahempaan paikkaan tässä ammatissa on vaikea hankkiutua, mutta jos yleisöllä on jokin mielikuva karaistuneesta sankaritoimittajasta, Poole ei ehkä vastannut sitä. 36-vuotias, Oxfordissa opintonsa suorittanut lontoolainen nuori mies, lyhyehkö ja hiukan pyöreyteen taipuvainen, avoin ja eloisa tarinan kertoja. Ennen Irakiin lähtöään Poole oli ollut toimittajana kymmenen vuotta, mun muassa Telegraphin kirjeenvaihtajana Yhdysvalloissa. Irakin rajan hän ylitti ensimmäisen kerran vuonna 2003 amerikkalaisten hyökkääjien matkassa joukko-osastoon sijoitettuna toimittajana. Samoin teki samaan aikaan Helsingin Sanomien Sami Sillanpää.

”Se oli nerokas järjestely”, Poole totesi. Ainakin amerikkalaisen tiedotussodan kannalta. ”Kun elää, tutustuu ja ystävystyy sotilaiden kanssa, tulee väkisinkin myönteisiä juttuja.” 

Matkalla Bagdadiin nähdyt ruumiit jäivät kuitenkin mieleen kummittelemaan. Poole hän halusi tietää, mitä uhreilla oli voitettu. Biljardin peluu lontoolaisessa lähipubissa tuntui ontolta. Kun lehti tarjosi tilaisuutta palata Irakin pääkaupunkiin kirjeenvaihtajaksi, valinta oli helppo. 

Mutta Bagdadissa ei ollut helppoa. Siellä elettiin pelossa. Kaupunki luisui yhä syvempään kaaokseen. Ystäviä ja työtovereita siepattiin, tapettiin ja kuoli pommi-iskuissa. Jotkut tulivat hulluksi kauheuksien keskellä. Yhä useammat läntiset tiedotusvälineet vetivät edustajansa pois Irakista.

Poole ei asunut muurien ympäröimällä ja sotilaiden vartioimalla vihreällä vyöhykkeellä, vaan  toimittajien valloittamassa hotellissa tavallisten irakilaisten asuinalueella. Hänkin yritti näyttää irakilaiselta. Alkuaikoina hän istui kaiket vapaahetket hotellin uima-altaalla ruskettamassa itseään, jotta ihonväri ei paljastaisi häntä ensi silmäyksellä. Kaupungilla liikkuessa joka ikinen yllä oleva vaatekappale piti olla Irakista hankittu. ”Ruskeita kauluspaitoja ja kivipestyjä farkkuja, kamalaa 80-luvun muotia”, Poole muisteli. Autona oli vanha romu ja turva-autona toinen samanlainen. Jos auto olisi jostain syystä hyytynyt kadulle tai se olisi pysäytetty,  tavoitteena oli juosta toiseen. 

”Irakissa on monta tapaa kuolla ja toiset ovat pahempia kuin toiset”, Poole selitti. Hän ei jaksanut pelätä tienvarsi- tai muita pommeja. Ne tappoivat nopeasti tai niistä olisi voinut selvitä hengissä. Pelottavinta oli joutuminen siepatuksi, puetuksi oranssiin haalariin ja anomaan armoa suttuisella videonauhalla. ”Lopuksi pää olisi isketty poikki ruosteisella miekalla.” Sitä Poole yritti välttää kaikin mahdollisin keinoin. 

Kun hän lähti avustajansa Ahmedin kanssa töihin, turvalliseksi katsottu aika, jonka he saattoivat viipyä haastattelemassa ihmisiä yhdessä paikassa, oli 20 minuuttia. Sen kuluttua he lähtivät heti, sillä hetkeä myöhemmin ihmissieppauksiin keskittynyt joukkio olisi voinut jo ehtiä paikalle, jos joku oli lähtenyt kielimään, että paikalla on länsimaalaisia. Koskaan Poole ei sopinut etukäteen tulostaan sairaaloihin tai muihin paikkoihin, joihin hän meni tekemään juttuja. 

Bagdadissa työskentelevillä toimittajilla ei ollut mitään mahdollisuutta tarkistaa faktoja tai muodostaa kokonaiskäsitystä kaupungin tilanteesta. He pystyivät välittämään vain kapeita siivuja siitä todellisuudesta, jonka he itse näkivät. Poole tajusi, että ne olivat merkittäviä. 

”Kerran kuussa menimme briiffattaviksi vihreälle vyöhykkeelle ja silloin pystyimme sanomaan, että he puvuivat paskaa, Blair ja Bush. Siellä saatettiin kertoa, että tilanne on parantunut, mutta yhdelläkään minun tuntemallani ihmisellä ei ollut sähköä ja ympäristössä oli täydellinen anarkia.” 

Yllättäen Poole totesi, että aika Bagdadissa teki hänestä vähemmän kyynisen ihmisen. Vaikka laki hajosi ympäriltä ja jotkut alkoivat käyttää tilaisuutta kauheilla tavoilla, suurin osa irakilaisista ei koskaan tehnyt niin. Poole ystävystyi Ahmedin ja muiden bagdadilaisten kanssa ja näki läheltä, miten he varjelivat ihmisyyttään. 

”Mitä vaikeammiksi olot kävivät, sitä itsepintaisemmin he yrittivät pitää kiinni tavallisesta elämästä ja suojella lapsiaan. Kaikesta huolimatta he kävivät töissä, katsoivat televisiosta jalkapalloa ja yrittivät pitää hyvät suhteet vaimoonsa. Elämän tärkeimmät asiat ovat yksinkertaisia. Käsitin sen siellä.” 

Poolelta kysyttiin, miten hän itse pysyi järjissään niissä oloissa. Vastaus oli arkinen. ”Katsoin elokuvia ja perjantaisin vedit kännit kavereiden kanssa.” Keskeinen syy oli myös se, että Poole tunsi työnsä tärkeäksi. Hän ei halunnut jättää sitä eikä kaupungissa kamppailevia  ihmisiä, ennenkuin lehti päätti lopettaa koko kirjeenvaihtajuuden vuonna 2006 turvallisuustilanteen muututtua entistäkin pahemmaksi. 

Englannissa tavalliseen työrutiiniin palaaminen tuntui mahdottomalta. Poole sanoi itsensä irti ja kirjoitti viime vuonna ilmestyneen kirjan, jonka nimeksi tuli Red Zone. Five Bloody Years in Baghdad. Tapaamisemme aikaan hän harkitsi tarttumista työtarjoukseen ja kriisijournalismin kurssin opettamista yliopistossa, vaikka arvioi samaan hengenvetoon journalismin opetuksen yleistä tasoa parilla rumalla sanalla.”Ihan potaskaa.”

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Vallan vahtikoira haukkuu pandemiat varhemmin kuin pankit - 04.05.2009
• Ei se ole hullu joka maksaa journalismista - 13.03.2009
• Uutisnenä kutiaa, mutta ei voi raapia - 01.12.2008