Joka paikka on tukossa. Kaikkialla on täyttä.

Siinä päällimmäiset tunnelmat kolmen viikon Berliinissä asumisen jälkeen.

Päiväkodit ovat tukossa. Koulut ovat tukossa. Asuntonäytöissä jonot yltävät portaikkoon asti.  Yliopiston luentosaleissa penkit loppuvat kesken.

Muutin lokakuun alussa perheineni Berliiniin, jonne sain Helsingin Sanomain Säätiöltä apurahan toimittajan jatko-opintoja varten Freie Universitätissä. Tiesin toki etukäteen suurinpiirtein millainen byrokratiamylly täällä on edessä, varsinkin kun huolehdittavana on oman itseni lisäksi jälkikasvua.

Käytännössä kolme ensimmäistä viikkoa ovat menneet paperihommissa ja byrokratian rattaissa. Olemme juosseet virastosta toiseen, täytelleet lomakkeita, yrittäneet epätoivoisesti etsiä kohtuuhintaista asuntoa sekä lapsillemme päivähoito- ja koulupaikkaa.

Samaan aikaan olen yrittänyt vihkiytyä yliopiston byrokratiaan, ilmoittua kursseille, jotka buukkautuvat hetkessä täyteen sekä valmistella tulevaa projektitutkimustani.

Olen yhä kielipuoli, ja tämän vuoksi tuntenut paikoitellen itseni vajaaälyiseksi. Aloittelijan itsevarmuudella rohkenen silti ihmetellä ääneen saksalaisen byrokratian jähmeyttä. Yksi Berliinin tukkoisuuden syistä on epäilemättä kankea ja vanhanaikainen viranomaiskoneisto, johon törmää kaikkialla. Suomi tuntuu Berliinistä katsoen sulavaliikkeiseltä digionnelalta.

Vuokra-asuntotilanne on äitynyt Saksan suurimmassa kaupungissa tukalaksi. Tämän hetken suosituimmilla asuinalueilla kuten Neuköllnissä, Kreuzbergissä ja Friedrichscheinissa vuokrat ovat kohonneet kymmenessä vuodessa yli 70 prosenttia.

Vuokrien huima nousu hämmentää paitsi itseäni, myös monia natiiviberliiniläisiä. He muistelevat kaiholla takavuosia, jolloin Berliinissä oli kymmeniätuhansia asuntoja tyhjillään ja vuokra-asunnon saattoi saada muutamalla satasella kuussa.

Päiväkotien ja koulujen tukkoisuuteen vaikuttaa varmasti turvapaikanhakijatilanne, joka paheni viime vuonna. Tuolloin Saksaan tupsahti yllättäen yli miljoona turvapaikanhakijaa lähinnä Lähi-idästä.

Poikani on kuusivuotias ja hänen pitäisi Saksan lakien mukaan istua koulunpenkillä. Hänelle tarjottiin jonotuspaikkaa pakolaislapsille räätälöidylle ”Willkommensklasselle”. Mutta koska jonotusajasta ei ole varmuutta, haimme erikoislupaa jatkaa päiväkodissa. Sen pitäisi järjestyä ensi kuun alusta alkaen.

Berliinin tukkoisuuden takana eivät tietenkään ole vain turvapaikanhakijat. Berliini on vetovoimainen, kosmopoliittinen, joskin yhä paikoin viehättävän nukkavieru suurkaupunki, joka houkuttelee jatkuvasti enemmän erityisesti keski- ja hyvätuloisia nuoria aikuisia kaikkialta maailmasta. Takana ovat ajat, jolloin Berliinin omaleimaisuus ja halpuus vetivät puoleensa enimmäkseen boheemeja.

Kaikki berliiniläiset eivät pidä siitä, että kaltaiseni keskiluokkaiset ulkomaalaiset piipahtavat Berliinissä vuoden ja kohottavat tullessaan vuokria (jotka yhä ovat monia muita Euroopan kaupunkeja alhaisemmat), ja ymmärrän hyvin miksi. Tämä on kuitenkin kehitys, jota lienee mahdoton pysäyttää.

Mitä olen tullut tänne tekemään?

Osallistun Freie Universitätissä kymmenen kuukautta kestävään ohjelmaan nimeltä Europäische Journalisten-Fellowships.

Lyhyesti sanottuna stipendiaatit tekevät kahden lukukauden aikana jonkin pidemmän journalistisen tai journalistisiin teemoihin liittyvän projektin. Tämän lisäksi saamme opiskella yliopistossa käytännössä mitä haluamme (riippuen siitä, onko kursseilla tilaa). Lisäksi tutustumme saksalaiseen yhteiskuntaan, politiikkaan ja mediaan. Vierailemme erilaisissa instituutioissa ja medioissa ja osallistumme meille räätälöidyille luennoille.

Parasta tähän mennessä on ollut ohjelman ja koko yliopiston kansainvälisyys. Stipendiaattien joukossa on toimittajia Kanadasta, Britanniasta, Alankomaista, Ukrainasta, Georgiasta, Venäjältä, Israelista, Palestiinasta ja Saksasta. Jokaisella on oma tutkimus- tai journalistinen projektinsa, jonka etenemistä käymme yhdessä läpi. Projektit vaihtelevat Berliinin pakolaistilanteesta Auswitschista selviytyneen juutalaisperheen historiaselvitykseen ja nationalismin nousuun Euroopassa.

Yliopiston saksan kurssillani on parikymmentä opiskelijaa 15:stä eri maasta. Kun syyrialainen, israelilainen, kiinalainen, japanilainen, venäläinen ja suomalainen kertaavat yhdessä Saksan kielioppia, tuskanhiki on yhteinen.

En vielä kerro tarkemmin omasta projektisuunnitelmastani, sillä aihe saattaa muuttua. Tarkoitus on kuitenkin jatkaa samoja latuja, joita olen hiihdellyt viime vuodet Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksessa raportoidessani Lähi-idän tapahtumista, Syyrian/Irakin sodasta ja jihadistiliikkeistä.

Kun näiden teemojen päälle ynnätään se, että asun tulevat kymmenen kuukautta Berliinissä, Euroopan sydämessä, niin joitakin arvailuja projektini luonteesta voi tehdä.

Palaan näihin asioihin tarkemmin tulevissa blogikirjoituksissani. Mutta sitä ennen yritän kovasti saada arkielämän peruspalikat järjestykseen.

Brittiläisen rahtikoneen Handley Page Hastingsin ruumassa ei ollut tungosta. Liittoutuneet käyttivät rahtikonetta ilmasillassa, kun Neuvostoliittoi saartoi Berliinin länsiosia 1948-1949. Kone seisoo Liittoutuneiden museossa Dahlemissa, jonne vierailu oli osa Europäische Journalisten Fellowship -ohjelman orientaatioviikkoa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kymmenen teesiä terrorismista, mediasta ja Euroopan tulevista haasteista - 24.07.2017
• Mitä toimittajan tulee tietää terrorismin ja median symbioosista - 26.05.2017
• Puhtoinen lähiöni Schillerkiez - 12.05.2017
• Terrori-iskun tapahtuessa toimi näin - 31.03.2017
• Trump räiskii mediaa lonkalta – suosittelen tutustumista saksalaisiin lehtiin - 08.02.2017
• Isku Berliinin joulumarkkinoille - mitä se kertoo Isisin terrorisolujen järjestäytymisestä? - 21.12.2016
• Norsut posliinikaupassa, eli mitä yhteistä on Berliinillä, Isisillä, Assadilla, Saddamilla ja Putinilla? - 19.12.2016
• Vihakone jyllää Saksassakin - 29.11.2016