Wenn dein Leben mehr Rock’n’roll braucht. Näin luki mainoksessa U-Bahnin seinällä, ja varastin lauseen heti omaan käyttööni. Sillä siitä Berliinin-vuodessanikin on kai kysymys – tarkoituksena on saada tuoreita ajatuksia ja uusia kokemuksia, siis enemmän rokkenrollia elämään.

Kuukausi täällä on tosiaan saanut pään hurisemaan. Luennot ja journalismi-illat Freie Universitätissä ovat olleet erittäin kiinnostavia. Ja Berliini! Berliini on Berliini, muuta ei voi sanoa.

Kollega Anna-Sofia Berner kirjoitti hiljattain Hesarissa Berliinissä asuneista suomalaisista, ja kaikki kehut pitivät paikkaansa. Kahvi on hyvää, viiniä saa lähi-Kaiserista iltaan asti, koirat juoksevat vapaina ilman pienintäkään ongelmaa. Wunderbar. Mutta yksi asia on kyllä Suomessa paremmin: meillä kaupat ovat auki sunnuntaisinkin. (Kummasti juuri sunnuntaina tulee pakottava tarve ostaa pesuainetta ja pensasmustikoita, ja siinä sitä ollaan, suljetun supermarketin edessä.)

Kymmenen hengen toimittajaryhmämme on mainio. Erityisesti pidän portugalilaisesta lehtinaisesta ja unkarilaisesta tv-toimittajamiehestä. Portugalilainen on tavannut Suomessa Tarja Halosen, unkarilainen puolestaan halusi heti keskustella Helsingin Guggenheim-tilanteesta.

Varsinaisia toimittajailtoja on ollut tähän mennessä kolme. Ensimmäisessä tutustuimme joukkorahoituksella toimivaan mielenkiintoiseen saittiin, toisessa Saksan väestörakenteen muutoksiin. Saksassa baby boom alkoi ymmärrettävästi myöhemmin kuin Suomessa (meillähän korkean syntyvyyden kausi alkoi tasan 70 vuotta sitten, loppukesällä 1945), sillä maa oli sodan jälkeen riekaleina ja miehet sotavankeina ympäri Eurooppaa. Kolmas ilta käsitteli kulttuurilaitosten rahoitusta. Opimme, että Saksa on pienten teatteriryhmien luvattu maa.

Journalismiluentojen lisäksi olen opiskellut toisen maailmansodan ja DDR:n ajan historiaa sekä käynyt kielikurssilla. Saksanopettajamme on kuin stand up -koomikko, jonka käsittelyssä prepositiotkin kääntyvät huumoriksi – ja se on paljon se. Ihan aluksi yliopistolla ei kyllä paljon naurattanut. Tyhjänpäiväistä byrokratiaa oli niin paljon, että ehdin jo puuskahtaa kanslistille: “An der Universität Helsinki ist alles nicht so kompliziert!” Hän hymyili jäätävästi.

Viikonloppuisin olen käppäillyt pitkin mahtipontista Karl-Marx-Alleeta, joka oli välillä nimeltään Stalin Allee. Lähes koko kotikaupunginosani Friedrichshain pommitettiin sodassa maan tasalle. Olen yrittänyt kuvitella, millaista siellä oli vuonna 1945. Siitä lisää seuraavalla kerralla.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Goodbye Lenin, goodbye natsi-Saksa - 29.07.2016
• Viisi museota, joissa et ole käynyt - 26.07.2016
• Ilta idolin (ja natsitelevision) seurassa - 10.06.2016
• Tutkiva journalisti paljasti valerabbin - 11.05.2016
• Mitä keskitysleirivankien lapsista tuli isona? - 27.04.2016
• Rosenstrassen rohkeat naiset - 04.03.2016
• Paras paikka Berliinissä - 29.02.2016
• Muistaako kukaan Sally Wischiä? - 01.02.2016
• Frohe Weihnachten - 17.12.2015