Huoli on tuoreessa muistissa vieläkin.

Ennen elokuun lopun muuttoamme Berliiniin kahdeksanvuotias poikani kävi koulua Helsingissä parin viikon ajan. Niiden päivien aikana arkea varjosti epämiellyttävä turvattomuuden tunne. Lähikoulussamme toisluokkalaisille ja heitä vanhemmille lapsille ei ole iltapäiväkerhopaikkoja, mikä tarkoittaa, että suuri joukko varsin pieniä lapsia viettää koulupäivän jälkeisen ajan ilman aikuisen valvontaa. Koska sekä minä että lapsen toinen vanhempi olimme päivät töissä, myös meidän lapsemme vietti iltapäivänsä ilman aikuista.

Usein koulupäivät päättyivät puoliltapäivin ja myöhäisintäänkin kahdelta, joten monena päivänä yksinolotunteja kertyi enemmän kuin oppitunteja. Se tuntui hullulta ja turvattomalta jo Helsingissä, mutta erityisen sekopäiseltä Berliinistä käsin. Täällä nimittäin ajatus siitä, että ala-asteikäinen lapsi viettäisi iltapäivänsä ilman aikuisen läsnäoloa, on täysin absurdi.

Kas tältä näyttää tavallisen berliiniläisen ala-asteen arki: Koulu alkaa joka päivä aamukahdeksalta. Toisluokkalaisella oppitunteja on neljästä kuuteen, ja niiden jälkeen lähes kaikki oppilaat jäävät koulun omissa tiloissaan järjestämään iltapäivätoimintaan eli Hortiin. Tyhjään kotiin ei lähde kukaan. Hortissa lapset tekevät läksynsä, syövät, leikkivät legoilla, pelaavat lauta- ja pihapelejä, ulkoilevat ja osallistuvat kerhoihin. Toimintaa on iltakuuteen saakka ja aamuisin kello seitsemästä oppituntien alkuun. Hoitomaksujen suuruus riippuu tuloista, keskituloisille vanhemmille toiminta maksaa parisataa euroa kuukaudessa ja sisältää kouluruokailun (itse peruskoulu on maksuton).

Iltapäivätoiminnan jälkeen lapsilla on mahdollisuus kävellä kahdensadan metrin matka koulun läheiseen lasten vapaa-ajankeskukseen. Siellä koulutettujen ohjaajien vetämää toimintaa on tarjolla puoli seitsemään saakka. Toiminta tarkoittaa muun muassa lautapelejä, ulkoleikkejä, seinäkiipeilyä, köysiradalla laskua, nuotiopullan paistamista, keramiikan tekoa ja puutöitä. Vanhemmilta on paikkaan pääsy kielletty kaikkina muina päivinä paitsi torstaisin, jolloin keskuksessa on perhepäivä. Vaikka Berliini on varsin persaukinen kaupunki, se on päättänyt tarjota palvelun lapsiperheille ilmaiseksi. Miksi? Koska lapsiin sijoittaminen nähdään tärkeänä.

Kun vielä Helsingissä asuessamme tiedustelin toisluokkalaiselle mahdollisuutta iltapäiväkerhopaikkaan, kyselyyni vastattiin tympeän kielteisesti kuin olisin pyytänyt jotakin täysin kohtuutonta. Berliinissä kokemus on ollut päinvastainen. Koska lapsen koulu alkoi jo syyskuun alussa, mutta minun stipendivuoteni vasta lokakuussa, päätimme, että ensimmäisen koulunkäyntikuukauden ajan lapsi saisi tulla kotiin heti oppituntien jälkeen. Koulussa järjestelymme aiheutti hämmennystä. Useana päivänä iltapäivätoiminnan työntekijät pysäyttivät minut koulun käytävällä ja esittivät liudan kysymyksiä: Milloin poika tulisi iltapäivätoimintaan? (Sitten, kun minun lomani päättyy ja opinnot alkavat.) Mutta eikö hänen kannattaisi aloittaa Hort jo nyt? (Ei, kun aluksi pidetään päivät lyhyinä, jotta vieraskielisessä koulussa käyminen ei uuvuta liikaa.) Mutta Hortissa saisi ystäviä nopeammin ja kielikin kehittyisi vauhdilla! (Varmasti, mutta nyt lapselle parhaaksi on saada levätä riittävästi.)

Nopeasti kävi selväksi, että kun kokonaiskoulupäivä on normi, siitä poikkeaminen näyttäytyy varsin kummallisena.

Jos arki on lapsen näkökulmasta berliiniläisen kokonaiskoulupäivän ansiosta erilainen, on se sitä myös vanhemmille. Helsingissä lapsen koulupäivän päättymisen jälkeen vanhempien töihin keskittymistä häiritsivät pelko siitä, mitä kaikkea pienelle lapselle ilman aikuisen läsnäoloa saattoi tapahtua. Katsoiko lapsi riittävän monta kertaa ympärilleen suojatietä ylittäessään? Mitä jos hän ei sovitusta huolimatta mennyt kotiin/ystävälle/leikkipuistoon? Mitä jos jotakin pahaa tapahtuisi – auttaisivatko paikalle osuvat tuntemattomat? Päivä toisensa jälkeen työpäivien keskittymistä häiritsi huoli, tunnin välein soitetut varmistussoitot ja harmistus siitä, että jos vain poliittista tahtoa löytyisi, tämä voitaisiin hoitaa aivan toisin.

Entä millaista on Berliinissä asuvan kokonaiskoulupäivälapsen vanhempien arki on? Levollista. Kun vanhempi tietää lapsen olevan turvassa, keskittyä voi siihen, mitä työ- tai opiskelupäivän aikana on tarkoituskin. Sitä ei pitäisi olla lapsen turvallisuudesta huolehtiminen.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Saksalainen ei luota Facebookiin – eikä pitäisi suomalaisenkaan - 15.06.2016
• Suomalaisen ja saksalaisen journalismin eroista, osa I - 03.05.2016
• Itäsaksalainen toimittaja – korruptoitunut sika vai systeemin uhri? - 15.04.2016
• Kuinka nähdä Itä-Berliini toisin - 17.03.2016
• Rosa Luxemburgin tarina on Saksan kiehtovin murhamysteeri - 13.01.2016
• Uuden Saksan lapset - 04.11.2015