Päiväkausia on ollut valtava helle. Lämpömittari on jumittunut hipomaan 40:tä astetta. Hiki helmeilee iholla ja haisee. Vettä! Viimein taivas repeää ja valtava paine purkautuu. Tulee sade ja tulee ukkonen. Se tuntuu joka solussa. Helpottuneena makoilen olohuoneessa ja katson ikkunasta, kuinka salamat halkovat taivasta. Jyrähdys tulee välittömästi. Ukkonen on päällä. On hyvä hetki pysähtyä pohtimaan stipendiaikaa Berliinissä.

(Tämän kirjoituksen voi myös kuunnella. Äänitiedosto löytyy tekstin lopusta.)

Stipendiaattiohjelman päätöstilaisuus pidettiin Schwanenwerderin villassa Wannseen rannalla.

Valtavien inhimillisten jyrähdysten myötä on syntynyt tämä kaupunki, jossa kaikki aikojen saatossa tapahtuneet törmäykset näkyvät ympärillä ja ihmisten tavassa olla. Suora. Kriittinen. Rohkea. Utelias. Mikään ei ole itsestään selvää. Mikään ei vain ole ja pysy, jos vain piilossa hiljaa odottaa. Kaupungin kontrastit tuntuivat tutkimusaiheeni myötä piirtyvän entistäkin selvemmin esiin. Se kaikki kamala ei koskaan kadonnutkaan. Äärioikeisto ja oikeistopopulismi puskevat esiin jokaisesta raosta. Mitä enemmän siitä tietää, sitä enemmän sen kaikkialla näkee. Mutta sitten nousivat myös vastavoimat, tämä kaupunki ja nämä ihmiset.

Pitkin kesää olen pyöräillyt miltei joka päivä Staatsbibliothekin kirjastoon. Joka aamu annoin repun ja kypärän vahtimestarille ja sain käteeni metallisen narikkakortin ja jonkin kohteliaan toivotuksen tai hauskan sutkauksen. Jos olet nähnyt elokuvan Der Himmel über Berlin, tiedät miltä tämä kirjasto näyttää. Pyöreistä kattoikkunoista ja valtavan lasiseinän läpi tulvii valo. Tosin jos ulkona on hämärää, on tietysti täälläkin. Kuljin ensimmäisellä kerralla kerroksesta toiseen ja lopulta, kaiken yläpuolelta, löytyi täydellinen pöytä, jota ei alhaalta näe, mutta josta näkee kaiken. Ja voi miettiä ja kirjoittaa rauhassa.

Staatsbibliothek eli StaBi rakennettiin toisen maailmansodan pommitusten jälkeen pitkään tyhjillään olleeseen paikkaan Potsdamer Platzille.

Matka kirjastoon on jo itsessään joka kerta yhtä riemastuttava löytöretki. Siinä näkyy se mitä toinen maailmansota ja kaupungin jakanut muuri saivat aikaan, näkyvät myös ne Berliinin vahvuudet: historia, luonto, kulttuuri ja valtava elämänvimma. Ajetaan nyt lujaa sen kaiken läpi ja kirjoituksen lopussa nostetaan malja kuluneelle vuodelle.

Berliini on valtavan suosittu. Mutta ei ensimmäistä kertaa. Pitkin 1900-lukua Berliini oli kaupunki, josta taiteilijat ympäri maailmaa ovat inspiroituneet ja synnyttäneet kirjoja, elokuvia, runoja, musiikkia, kuvataidetta. Siinä Himmel über Berlinissäkin esiintynyt muusikko Nick Cave on asunut täällä myös, ja David Bowie ja Iggy Pop. Ja totta kai kaikenlaisia muita eilisen ja tämän päivän suuruuksia, niin kuin vaikka Tristan Otto, maailman parhaiten säilynyt Tyrannosaurus Rexin fossiili. Se päätyi lopulta Berliinin luonnontieteelliseen museoon, sillä museon johtajan dinosaurusfossiilituntemukselle ei löydy  maailmasta vertaista. (En tiedä onko sillä Tristanin Oton kotia mietittäessä ollut merkitystä, mutta museonjohtajan puoliso, luonnontieteilijä itsekin, on Darwinin jälkeläinen, suoraan alenevassa polvessa.)

Seuraavaksi olen Unter den Lindenillä, Berliinin kuuluisalla lehmusten reunustamalla pääkadulla, jonka päässä häämöttää Brandenburgin portti. Tästä ovat aikojen saatossa marssineet keisarilliset paraatit, natsit ja kommunistit. Nyt vilkkaasti liikennöidyllä kadulla liikumme sulassa sovussa me pyöräilijät, bussit ja autot.

Mutta tuossa tuleekin jo Humboltin ylipisto ja tuossa Staatsoper, upea uusrenessanssirakennus sekin. Ne jäivät kadun mukana molemmat DDR:n puolelle, ja länteen piti saada omansa: syntyi Freie Universität ja Deutsche Opera. Kummankin painopiste on vahvasti sisällössä, sillä rakennuksina ne ovat molemmat  enemmänkin rumia. Berliinissä onkin edelleen monia asioita kaksin kappalein: esimerkiksi eläintarhoja ja samannimisiä katuja. Ystäväni joutuikin osoitteeni kanssa suunnistettuaan hautausmaalle.

Humboldtin yliopiston ikkunasta otetussa kuvassa näkyy Unter den Lindenin toisella puolella oleva Staatsoper.

Staatsoperan viereisellä aukiolla soi musiikki. Kaikkialla Berliinissä soi: metroista puistoihin, kaduilta baareihin, museoihin, konserttisaleihin. Aukion keskellä, katusoittajan vieressä, seisoo maahan keskittyneesti katseleva ihmisryhmä. Katukivien seassa on ikkuna, josta näkyy huone täynnä tyhjiä kirjahyllyjä. Kristalliyön muistomerkki. Vieressä on saksalaisen runoilija Heinrich Heinen kaikkein siteeratuin, jo vuonna 1821 kirjoittama säe: ”Wo man Bücher verbrennt, verbrennt man auch am Ende Menschen. ”Missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopulta myös ihmisiä. 

Berliiniin Heine on saanut patsaita, kadun ja oman metroaseman, joita on nimetty ilahduttavan monille muillekin historian henkilöille. Ajatukset etsiytyvät metrokuulutusten myötä eri aikakausille, milloin kenenkin tarinaan. Otan esimerkiksi Rosa Luxemburgin. Hänen mukaansa on nimetty myös kokonainen aukio!

Rosa Luxemburg Platz oli DDR:n aikaan oikea vasemmistolaisen kulttuurin kehto, kertoi Itä-Berliinistä kotoisin oleva Achim, yksi ryhmämme stipendiaateista. Olimme menossa elokuvateatteri Babyloniin. Kun aukiota katselee, näkyy vasemmistolaisuus ja kulttuuri kaikkialla: Tuossa on Volksbühne, kansateatteri, tuolla Linke-puolueen toimisto, tuossa Rosa Luxemburgin patsas, jonka takana Junge Weltin toimitus. Vierailin siellä, DDR:n laajalevikkisimmän sanomalehden toimituksessa pienen mediapainotteisen kielikurssiryhmämme kanssa. Seinillä tervehtivät kuvat Marxista , Leninistä ja Luxemburgista, toimittajan työhuoneessa sama joukko on edustettuna kirjahyllyssä ja patsaissa. Aloitin keskustelun Berliinin vasemmiston jaosta ja isäntämme innostui niin, että avasikin kirjahyllystä baarikaapin, jonka antimista sekoitti meille Cuba Libret. Prost für die Revolution!

Epätodellisen kohtaamisen jälkeen palasin aukiolle ja kuulin myöhemmin, että siinä oli aiemmin sijainnut myös Baitz-baari, jonka täytyi vuokratason nousun myötä  muuttaa. Kävi onnekkaasti, että yksi kulttuuriosuuskunnan pyörittämän baarin kanta-asiakkaista olikin niin varakas, että oli ostanut pienen matkan päästä baarille uudet tilat. Muutto Prenzlauer Bergiin sujui pari vuotta sitten niin, että baarin huonekalut siirtyivät uuteen paikkaan ihmisketjua pitkin, kädestä käteen. Yksi esimerkki joukon voimasta, joka on kaupungissa valtava.

Toinen esimerkki: stipendiaattiryhmämme italialainen teknologiatoimittaja teki startup-tutkimuksen, jossa esimerkkitapauksena oli Google-keskuksen perustaminen Berliiniin. Monikansallisen mahdin toimintaperiaatteet tunnettiin Berliinissä, eikä Googlea haluttu päästää kaupunkiin. Mielenosoitusten ja aktiivisen kampanjoinnin myötä Google-keskuksen avaaminen estettiin.

Juutalaisten joukkotuhosta kertova Holokausti-muistomerkki muistuttaa uhrien kärsimyksestä.

Mutta takaisin pyöränselkään ja matka jatkuu. Pyöräilen Brandenburgin portin läpi ja siinä, suurten katujen toisella puolen, alkaa valtava Tiergartenin puisto. Jatkan matkaa ja ohitan Holokaustimuistomerkin. Muistamisen maailmanmestariksi tituleeratulla Saksallakin oli pitkä taival tähän pisteeseen. Juutalaisten joukkotuhosta kertova muistomerkki nousi vasta vuonna 2005, pitkien ja kiivaiden historiataistojen päätteeksi.

Eikä taisto ole ohi. Oikeistopopulistinen AfD-puolue ajaa paluuta voittoisia sotakokemuksia vaalivaan historiakerrontaan. Puolueen äärimmäistä oikeaa laitaa edustava poliitikko Björn Höcke kuvasi Holokaustimuistomerkkiä häpeänmerkiksi Saksan pääkaupungin kasvoissa. Tätä keskustelua ja siitä kummunneita reaktioita sivuan myös tutkimuksessani, jonka eräänlaiseksi päähenkilöksi nousi yllättäen Berliinissä sijaitseva suomalainen ravintola Bryggeri Helsinki.

Suomalainen ravintola Bryggeri Helsinki joutui Berliinissä boikottikampanjan ja iskujen kohteeksi.

Ajan Potzdamer Platzille, joka toisessa maailmansodassa pommitettiin tuusannuuskaksi. Pujottelen muurinpalasten välistä. Vuosina 1961–89 Berliinin muuri kulki tästä. Uusien, korkeiden rakennusten takana häämöttää jo Staatsbibliothek, se jossa Himmel über Berlin elokuvan enkelikin viihtyi.

Takana on nyt 10 kuukautta. Joka keskiviikko kokoonnuimme stipendiaattiryhmämme, ohjelmaa luotsaavan professorin ja sihteerin kanssa Jour fixe -tapaamisiin, jotka nivoivat koko stipendiaattiajan yhteen. Kello kuudelta istuimme kaikki yliopistolla, katetun pöydän ympärillä ja luoksemme saapui eri alojen asiantuntijoita kertomaan työstään ja alastaan. Nousi kysymyksiä, syntyi keskusteluja, uusia suhteita ja ystävyyksiä.

Esitelmien jälkeen vuorossa oli todistustenjako. Vuorossa minä ja ympärillä muita stipendiaatteja.

Heinäkuussa pidimme omat esitelmämme Wannseen rannalla olevassa huvilassa. Jokainen oli valmistellut tutkimuksestaan noin puolituntisen esitelmän, saksaksi. Välillä juotiin kahvit, välillä syötiin lounasta puutarhassa. Valtavan piha-alueen päässä oli järvi, siellä joutsenia ja purjeveneitä. Lopulta viimeinenkin esitelmä oli ohi. Skoolasimme, saimme todistukset ja poseerasimme kuvaajille. Meni hyvin. Pienestä seitsemän hengen stipendiaattiryhmästämme kuusi päätti jäädä Berliiniin.

Kuuntele kirjoitus Mari Lukkarin lukemana:

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Et koskaan tiedä kuka viereesi istuu - 03.06.2019
• 83836 kuvaa – pelko ja viha ovat palanneet Saksan kaduille - 29.04.2019
• Stasin arkistoista löytyy 141 000 hyllykilometriä vakoilukansioita – haluaisitko sinä nähdä omasi? - 29.03.2019
• Tatort – joka sunnuntai yhdessä takaisin rikospaikalle - 28.02.2019
• ”Wir sind mehr!” – laajalla rintamalla rasismia vastaan - 29.01.2019
• Wir sind das Volk – me olemme kansa! - 03.12.2018
• Müller, Einstein ja minä - 09.11.2018