Stooooop Breeexit! -huuto on soinut päässäni jo vuosikausia, mutta ei koskaan niin voimakkaasti kuin viime marraskuusta alkaen. Jos Steve Bray olisi saanut tahtonsa läpi, olisin säästänyt paljon aikaa ja rahaa.

Pääsy monille eri collegeiden luennoille ei ole vain yliopistolaisten herkkua, vaan monille saa osallistua kuka vain.

Pre-Brexit-aikana muutin Englantiin monta kertaa vain varaamalla yhdensuuntaisen lennon, mutta nyt viisumia varten oli nähtävä monenmoista vaivaa. Pulitin muun muassa terveydenhuoltomaksua stipendiaattivuodeltani yli tonnin, kun vielä pari vuotta sitten se oli 350 puntaa. Rahaa rähmällään oleva NHS tosin tarvitseekin: pitkien jonojen vuoksi monet britit matkustavat operaatioiden perässä esimerkiksi Liettuaan.

Vitsaillen sanoin brittiystävälleni viisumihakemuksen jätettyäni, että minun on jäätävä kaksikerrosbussin alle, jotta saan rahalleni vastinetta. Hassuttelu alkoi kaduttaa heti muutaman viikon Oxfordissa asumisen jälkeen, kun tarvitsinkin lääkäriä. Harkitsin jo, että en edes yrittäisi NHS:ään vaan menisin matkavakuutukseni turvin suoraan yksityiselle, mutta yllätyksekseni sain hyvää hoitoa saman tien ilman mitään ongelmia. Yhtä yllättynyt oli brittikämppikseni, jonka syöpään sairastuneen ystävän käsittämättömän huonosti etenevää hoitopolkua olemme raivostuneina päivitelleet.

Liikenne vaatii kärsivällisyyttä. Tämä on kaksikaistainen tie, mutta kun toisella puolella on auto parkissa ja toisella auto pysäköitynä jalkakäytävälle, kaikki muu liikenne kulkee keskeltä tietä.

Bussin alle jäämisellä vitsailu tosin kaduttaa edelleen. Briteille tyypillistä huomaavaisuutta todella tarvitaan, kun fillarireitilläni kaksikaistaisella tiellä kulkee niin autoja kuin pysäkeille pysähtyviä ja niiltä liikenteeseen palaavia kaksikerrosbusseja, kummallakin puolella pysähtyillään parkkiin ja lastauksiin, ja seassa kulkevat pyöräilijät ja sähköpotkulautailijat sekä tietä sieltä täältä ylittävät jalankulkijat. Kypärä pysyy siis visusti päässä, valot päällä ja katse tiessä.

Vilkkaiden pyörämatkojen vastapainona instituutti on ollut alusta asti hyvin turvallinen tila. Ensimmäisellä viikolla meidän kymmenen tuoreen fellow’n päähän taottiin ensisijaisesti sitä, kuinka oma hyvinvointimme ja terveytemme menee kaiken edelle. Kävimme läpi kulttuurieroja ja sovimme yhdessä kommunikointitapoja väärinkäsitysten välttämiseksi.

Lontoossa Trust Conferencessa -vieraillut ryhmämme oli erityisen vaikuttunut Gazan ja Ukrainan tilannetta käsitelleestä osiosta.

Varsinaisessa ohjelmassa omat seminaarimme ovat olleet kiinnostavia ja herättäneet usein niin paljon keskustelua, että aikataulussa pysytään harvoin. Erityisen innoissani olen ollut kuitenkin muista yliopiston luennoista, joista monille voi osallistua kuka tahansa, oli sitten yliopiston korttia tai ei. Välillä harmittaa, kun mielenkiintoisia asioita sattuu päälletysten; esimerkiksi meidän ohjelmaamme kuuluva Yhdysvaltain vaaleja käsittelevä luento osuu samaan aikaan kuin Kansainvälisen rikostuomioistuimen Karim Khanin keskustelutilaisuus. Runsaudenpula laadukkaassa ohjelmassa on kuitenkin luonnollisesti positiivinen ongelma. Välillä käyn jollakin luennolla ihan vain siksi, että haluan käydä nuuskimassa eri collegeiden tiluksia.

Luentojen lisäksi Oxfordissa on paljon erilaisia keskustelutilaisuuksia. Tässä tilaisuudessa päästiin esittämään kysymyksiä William Haguelle.

Ja nuuskittavaa riittää: kaikessa rakastettavuudessaan yksi Britannian raivostuttavimmista puolista on edelleen infrastruktuuri sekä talojen tuhnuisuus, joka korostuu näin talven kosteudessa (vaikka Oxfordissa onkin tähän mennessä satanut merkittävästi vähemmän kuin vanhana manchesterilaisena oletin). Kun koirat tulevat takapihalta aamupissalta takaisin sisälle tassut mudassa siitä huolimatta, ettei moneen päivään ole satanut, tulee ikävä kuivaa sisäilmaa. Onneksi kämppikseni omistaa lämmitettävän pyykkitelineen.

En ole ainoa, jota infran kunto usein turhauttaa. Lontoossa joku on päättänyt lähettää terveisiä Southern Water -yhtiölle.