“Se on niin turhauttavaa”, aasialaistaustainen nuori nainen huokasi. “Kun professori kysyy tunnilla jotain ja odottaa meiltä vastausta, minä ehdin vasta ajatella, mikä kysymys oli ja alkaa miettiä sitä, kun amerikkalaiset kurssikaverit ovat jo hyvässä vauhdissa esittämässä mielipiteitään. Tuntuu, että en millään ehdi mukaan keskusteluun!”

Columbian yliopiston valtiotieteellisen luentosali raikuu naurusta. Kevätkurssin professorin juuri murjaisema vitsi, jossa visioitiin poliittisten avustajien tulevaisuutta presidentti Trumpin alaisuudessa upposi enemmistöltään parikymppisista amerikkalaisista koostuvaan kuulijakuntaan.

Kipitän metron portaat ylös tavaksi tulleella koulureitilläni Etelä-Harlemin pysäkiltä Morning Heightsia ja Columbian yliopistoa kohti. Kiirettä pitää, vaikka syyslukukausi on viimeisiä luentoja vailla paketissa, ja mieli askartelee edessä olevan kirjanpidon kurssin loppukokeen ja graduksi täällä tehtävän juttuprojektin kysymyksissä.

Tieto on ennakkoluulojen pahin uhka. Mutta miten pitkälle tiedonhankinnassa ja sen julkaisemisessa voi mennä? “Alkaa menkö Syyriaan. Oikeasti. Älkää. Menkö. Syyriaan.”

Kipitän Finnairin koneelta vauhdilla John F. Kennedy -lentokentän käytävien läpi. New Yorkin pääkenttä lukeutuu maailman ruuhkaisimpiin ja JFK on juuri esitellyt nurjempaa puoltaan: reilun vartin etuajassa saapuneen Helsingin-lennon matkustajat joutuivat odottelemaan koneessa kentän reunalla 25 minuuttia putkipaikan vapautumista. Melkoista tehottomuutta näin isolta kentältä, ajattelen kävellessäni, ja lähetän mielessäni tsemppiterveiset matkatovereille, joille tuli kiire jatkolennolle – …