Seison lontoolaisen yksityisklubin aulassa, ja aivoni lyövät tyhjää. Olen juuri aloittanut lauseen, jota en saa lopetettua. Se on hämmästyttävää, sillä olen kysymässä tietä vessaan. Syytän Kate Foxia. Hän on oxfordilainen antropologi, joka on kirjan Watching The English olen juuri lukenut. Se on viihdyttävä ja nokkela opus, jossa Fox tarkkailee englantilaisia erilaisissa arkisissa tilanteissa ja selittää, …

Viimeiset harjoitukset ovat sunnuntaina, pari tuntia ennen ensimmäistä keikkaa. Kuoronjohtaja CJ:llä on enää yksi huomautus: ”Tässä Red, red rosen -kohdassa ne, jotka eivät ole native speakers, voisivat hieman tarkistaa ääntämystään”.  Brittiläisen kohtelias viesti tulee perille. Olen ryhmän ainoa vieraskielinen.

BBC:n tuottaja nostaa kätensä ja collegen täysi kappeli hiljenee. Mies näyttää hiusepehkoineen Bilbo Reppulilta, mutta ohjeet yleisölle ovat selkeät. Kun nauhoitus alkaa, älkää katsoko kameraan. Puheen jälkeen jää aikaa kysymyksille, muistakaa odottaa mikrofonia. Ja lopuksi, välttäkää matkapuhelimen käyttöä tilaisuuden aikana, kiitos.

Keskustelu alkoi rönttöisistä housuista. Lapseni tuore skeittiramppituttavuus oli tehnyt havainnon, jonka mukaan lapseni on usein scoottaamassa samat, kulahtaneet collegehousut jalassaan. Siitä hän teki johtopäätöksen: ”Oletteko köyhiä? Oletteko laittomia maahanmuuttajia?” ”Ei, kyllä me ollaan laillisia. Mä vaan tykkään näistä housuista, kun näissä on vetoketjutaskut. Pysyy kännykkä taskussa”, vastasi poikani.

Armotonta hiillostusta. Se on luonnehdinta, jota stipendiaattiohjelman vetäjä James Painter käyttää kertoessaan meille opiskelusta Oxfordin yliopistossa. On ensimmäinen koulupäivä, ja yhdentoista hengen kansainvälinen stipendiaattiryhmämme on pysähtynyt kävelykierroksella keskelle Corpus Christi collegen sisäpihaa.