Ajoimme viikko sitten Manchesteriin. Auton takapenkillä istuivat viikonloppuvieraamme, isäni ja äitini. Matelimme moottoritieruuhkissa, ja matka kesti 2,5 tunnin ennusteen sijasta neljä tuntia. Takapenkiltä kuului kuitenkin vain hyväntuulista puheensorinaa, sillä matkan määränpää oli erityisen tärkeä. Olimme matkalla isäni menneisyyteen. Paikkaan, jossa hän oli ollut työharjoittelussa 45 vuotta sitten eikä ollut koskaan käynyt siellä sen jälkeen. Joka …

Harry, Louis, Liam, Niall ja Zayn…. Viisi nuorta miestä, jotka vielä kolme vuotta sitten tekivät osa-aikahommia leipomossa, elokuvateatterissa ja urheilustadionilla, lauloivat koulun kuorossa ja soittelivat erinäisissä harrastelijabändeissä. Vuonna 2010 he osallistuivat soololaulajina Britannian X Factor –musiikkikilpailuun, mutta kukaan ei oikein loistanut. TV-kisan tuomaristo päätti muodostaa heistä poikabändin, ja loput, niin kuin sanotaan, on historiaa.

– Mitä teet työksesi? – Olen töissä uutistoimistossa. – Millä osastolla? – Kotimaan osastolla. – Mistä oikein kirjoitat? Eihän Suomessa tapahdu mitään, kaikki voivat hyvin ja maassa vallitsee konsensus.

Jonkin matkaa kotoani Banbury Roadin varrella Oxfordissa on tiilimuuriin ruuvattu pyöreä sininen muistolaatta. Pyöräilen siitä ohi melkein joka päivä. Tiheän pensasaidan takaa näkyy hiljainen kolmikerroksinen punatiilitalo. Muistolaatan mukaan tässä talossa asui vuosina 1885-1915 muuan James Murray. Nykyisin talo on yksityisomistuksessa, eikä pihaan pääse.

Oxfordin vuotta on vielä yksi kokonainen lukukausi jäljellä, mutta mieli on jo vähän lähdön tunnelmissa. Ei ei ei, älä ajattele niin, vielähän on jäljellä melkein kolme kuukautta, paras osa Englannin keväästä ja kesästä, vielä uusi satsi stipendiaatteja ympäri maailmaa ja tutkimustyökin tekemättä. Silti aivot tekevät jo suunnitelmia tavaroiden pakkauksesta, tulevista työkuvioista, neuvojen listaamisesta seuraaville suomalaisvaihdokeille.