”Suurin osa 20 vuotta sitten kanssani aloittaneista toimittajista on siirtynyt muihin hommiin. Heistä varmaan 90 prosenttia vastoin omaa tahtoaan. Tämä on kova ala”, kuvaili tänään aamuluennon aloittanut puhuja.

Tänään kuulin myös, ettei kunnollisen lehtijutun otsikko saa koskaan olla kysymys, toimittajan tehtävä kun on juuri etsiä siihen vastaus. Itse aion kyllä ehdottaa sellaisia jatkossakin lukijoita houkuttelemaan, sopivassa määrin.

Col­­umbian yliopiston tutkivan journalismin kesäkurssin aluksi sovimme, ettei luentojen sisällöstä, puhujista tai osallistujista kerrota sosiaalisessa mediassa. Mukana on arkoja aiheita käsitteleviä toimittajia maista, joissa lehdistönvapaus ei ole ylpeyden aihe, vaan uhka suunnilleen kaikille muille kuin toimittajille itselleen. Osa ei edes halua, että kotimaassa tiedetään kolmen viikon reissusta Yhdysvaltoihin. Sopimuksen ansiosta moni on intoutunut kertomaan vaikeimmista, hankaluuksiin johtaneista juttuprojekteistaan, jopa meneillään olevista sellaisista.

Tästä syystä en mene yksityiskohtiin tässä blogissakaan. Sormet ovat kieltämättä syyhynneet twiittaamaan nimekkäiden – ja todella nimekkäiden – puhujien neuvoja ja ajatuksia kuunnellessa. Vähintään yhtä mielenkiintoisia ovat olleet keskustelut kurssikavereiden kanssa, milloin päivät täyttävillä luennoilla puhujien innoittamina, milloin iltaisin New Yorkin Upper West Siden ja Harlemin ravintolaterasseilla illallisen tai oluttuopin äärellä.

Median murros on täällä Yhdysvalloissa pisteessä, jota katsomalla voi hyvin nähdä muutaman vuoden päähän Suomen tulevaisuuteen. Tabloidisaation (mikä printtimedia?) sijaan puhutaan paljon enemmän sähköisistä esitystavoista, julkaisualustoista ja vaihtoehtoisista rahoitusmalleista. Sosiaalisesta mediasta, joukkoistamisesta.

Ja datajournalismista, koko ajan. Niin myös tämän päivän session aloittanut alansa huippu, joka korosti toimittajien erikoistumisen tärkeyttä kilpailussa toimitusten kaiken aikaa vähenevistä työpaikoista. Humanistinkin olisi hyvä taipua SQL:n perusteisiin.

Itse olen esittänyt usealle puhujalle saman kysymyksen: kuinka yhdistää tutkivan journalismin keinot kiireiseen uutistyöhön maailmassa, jossa vain harvoilla toimittajilla on aikaa kuukausien mittaisiin projekteihin, liittyivät ne dokumenttiaineistojen keräämiseen, datan analysointiin tai henkilölähteiden löytämiseen.

Useamman Pulizer-palkinnon urallaan pokannut veteraanitoimittaja myönsi, ettei edes aloita jutun tekoa aiheesta, jossa kaikki menestykseen vaadittavat elementit eivät ole kohdallaan. Näihin kuuluvat lupaavan tutkimusaineiston lisäksi yksittäiset tarinat – yleensä tragediat – joilla monimutkainen aihe tuodaan yksittäisen ihmisen tasolle. Pomojensa ehdottamiin aiheisiin hän ei nykyisessä työpaikassaan ole koskaan tarttunut.

Nämä ovat omalla alallaan maailman parhaiden tekijöiden oikkuja ja etuoikeuksia. Useimmille arki on kuitenkin toisenlainen myös Yhdysvaltain suurimmissa mediataloissa.

Mielenkiintoisin kuulemani näkökulma datajournalismiin liittyy juuri toimitusten resurssien pienenemiseen ja toimittajien riippuvuuteen lähteistään. Luennoitsijan mukaan yksittäiseen lähteeseen nojaava toimittaja on pahimmillaan kuin porkkanan perässä juokseva jänis, jota lähteen on helppo hyppyyttää oman agendansa mukaan. Dataa analysoiva journalisti on taas oman tietonsa herra, jonka ei tarvitse kumartaa lähteitään.

Intoilua datajournalismista olen tähän saakka pitänyt liioiteltuna osin juuri käyttökelpoisten lähteiden rajallisuuden, luotettavuuden ja juttuprojektien keston vuoksi. Minua on myös huolettanut toimittajan rajallinen mahdollisuus hallita valtavia aineistojaan journalistisesti uskottavalla tavalla.

Täällä Columbiassa olen lukuisten esimerkkien kautta havainnut, että yksittäinen dataprojekti tuottaa parhaimmillaan tietoa lukuisten perinteisten lehtijuttujen pohjaksi. Se voi myös säästää valtavasti aikaa yksittäisten, kiinnostavien yhteyksien löytämisessä. On myös ollut ilo huomata, että innokkaat datajournalistit tuntuvat suhtautuvan journalismin perinteisiin arvoihin aivan yhtä suurella innolla.

Onko datajournalismista sitten koko alan pelastajaksi? Yhdysvalloissa datajournalismin nousussa on nähty välähdys paluusta 1960-luvun kulta-aikoihin, kun toimittajat kaatoivat korruptoituneita hallitsijoita neutraalin faktapohjaisella uutisoinnilla. Nykyistä menoa pidetään liian pirstaloituneena ja mielipidevaltaisena.

Koneet eivät ehkä koskaan kirjoita lehtijuttuja, mutta tekevätkö ne kohta kaiken ajatustyön ja analysoinnin juttuja varten? Ei missään nimessä, tätä mieltä ovat olleet myös meille puhuneet asiantuntijat (joista valtaosa on muuten ollut naisia, joka ei vastaa lainkaan ennakkokäsitystäni tyypillisestä nörttitoimittajasta).

Meitä kirjoittavia toimittajia tarvitaan jatkossakin. Tukenamme ovat lisäksi ennennäkemättömät mahdollisuudet suurten tietomäärien analysointiin, jolla varmasti tehdään vielä paljon Suomessakin.

Columbian yliopiston Pulitzer Hall, jossa tutkivan journalismin kesäkurssin luennot pidetään.