Olin ensimmäistä kertaa Berkeleyssä ruokakaupassa ja tavasin hyllyjen välissä tortillalettupaketin tuoteselostetta, kun ystävällinen eläkeläismies kiirehti viereeni kommentoimaan: “Et halua syöttää tuota lapsillesi! Se on tehty geenimanipuloidusta maissista.” Kiittelin neuvosta ja sujautin paketin vaivihkaa kärryyn, sillä letut olivat puhdasta vehnää.

Tai puhdasta ja puhdasta, vähänpä tiesin siinä vaiheessa.

Vastikään ruokatorilla pikkutyttö kinusi äidiltään jokaista eteen osuvaa hedelmää. “No, honey, it’s not organic!” kuului tiukka vastaus joka toiseen yritykseen.

“Tervetuloa Berkeleyhyn”, professori, ruokakirjailija ja –aktivisti Michael Pollan virnistää.

Mieheksi, joka on kritisoinut vuosikymmeniä amerikkalaista ruuan tehotuotantoa, hän jaksaa yllättävän paljon huvittua kotikylänsä neuroottisista ruokapuristeista.

Tunnustan Pollanille, että yhdeksän kuukauden Yhdysvalloissa asumisen jälkeen kuulostan itsekin yhä enemmän “Ei, se ei ole luomua!”-naiselta.

Kuvittelin tänne muuttaessamme, että kun kokkaamme pääosan aterioistamme itse, ei tarvitse välittää, vaikka kaupan eineshylly tursuaisi Euroopassa kiellettyjä – tai tuntemattomia – ainesosia.

Sitten alkoivat iho-ongelmat. Jossain vaiheessa syksyä tuntui, etten uskalla syödä mitään, kun kasvot helahtavat kipeän punaisille rakkuloille. Myös lapsille alkoi tulla kummallisia oireita.

***

Paikalliset ystävät nyökyttelivät tietäväisenä:

“Juu, amerikkalainen vehnä, se on ihan myrkkyä!” *

“Tiesitkö, miten paljon Roundupia jokaisen amerikkalaisen virtsasta löytyy?”

“Ei pitäisi syödä ravintoloissa.”

Itse olin ehtinyt huomata, että amerikkalaiset karkit ja joka paikassa tarjottavien kuppikakkujen kuorrutteet olivat epäilyttävän räikeitä, mutta nehän olikin värjätty Suomessa ja lukuisissa muissa Euroopan maissa kielletyillä synteettisillä väriaineilla. Kielletyillä, koska ne on yhdistetty muun muassa syöpään ja neurologisiin häriöihin. Kun ryhdyin tarkemmin lukemaan tuoteselosteita, huomasin kaiken lapsille tarkoitetun hammastahnasta monivitamiineihin kyllästetyn samoilla kemikaaleilla.

Maailmantuskaa ei ole vähentänyt Michael Pollanin oma kurssi, jolla olen kirjapinon, lehtijuttujen ja lukuisten vierailijoiden kautta päässyt tutustumaan amerikkalaisen maissinviljelijän ahdinkoon, lihatuontantoeläinten karmeisiin oloihin, pikaruokaloiden saastaisiin keittiöihin ja antibioottisen, kasvuhormonien ja tuholaismyrkkyjen cocktaileihin amerikkalaisten lautasilla. Eurooppalaisena sitä huomaa joka välissä kysyvänsä, eikö tähän nyt ole mitään lainsäädäntöä? Kyllä, kaikenlaista yritetään koko ajan, mutta suurin osa arkijärjellä itsestään selvistä laeista kaatuu Yhdysvalloissa suuryritysten lobbaukseen.

Samaan aikaan luen uutisia siitä, kuinka Suomi juuri mahdollisti geenimanipuloidun maissin viljelyn Euroopassa, kuinka vapaakauppaneuvotteluissa Yhdysvallat ajaa omanlaisiaan yritysvapauksia Eurooppaan, ja iäinikuisia argumentteja siitä, kuinka “luomulla ei maailman ruuantuotantoa ratkaista”, mikä on kätevä tapa torpata kaikki keskustelu maailman tämänhetkisen ruuantuotannon epäkohdista.

***

Jos Euroopassa mennäänkin joissain asioissa amerikkalaiseen suuntaan, täällä kehityksessä näkyy myös valonpilkahduksia. Pollan on huomannut, että viiden viime vuoden aikana amerikkalaisen keskiluokan kiinnostus ruuan alkuperää, tuotanto-oloja ja puhtautta kohtaan on kasvanut huimasti, ja vaikka lainsäädäntöä ei edelleenkään ole saatu ajantasalle, kuluttajien mielipide on jo niin vahvasti tehotuotantoa ja kohtuutonta myrkkylastia vastaan, että suuryritykset ovat ryhtyneen vastaamaan toiveeseen.

Esimerkiksi mailman suurimman vähittäiskauppaketjun Walmartin asiakkaista yli 90 prosenttia ostaisi tutkimuksen luomua, jos se ei maksaisi enempää kuin tavallinen ruoka, ja kauppa aikoo nyt vastata tähän kysyntään laskemalla luomutuotteidensa hintoja reilusti.

Vaikka Walmartia kritisoidaan syystäkin hintojen polkemisesta ja kohtuuttoman huonojen palkkojen maksamisesta, Pollan uskoo jättiyrityksen luomuprojektin vaikuttavan mullistavasti amerikkalaiseen ruuantuotantoon sen mahdollistamien volyymien vuoksi.

Yhdysvalloissa on myös saavutettu lakipiste, jossa monokulttuuriin perustuva tehotuotanto ei enää takaa enempää ruokaa halvemmalla.

“Nimenomaan tehotuotannolla ei ruokita maailmaa enää ilmastonmuutoksen aikana. Vastauksen ei tarvitse olla pelkkä luomu, mutta kestävä maanviljely, joka perustuu useiden kasvien viljelyyn ja niiden kylvön vuorotteluun samalla maatilalla”, Pollan sanoo.

“Luonnossa ei esiinny sellaisia tuholaisongelmia kuin teollisessa maanviljelyssä, jossa siihen vastataan myrkyillä, joka taas köyhdyttää maaperän, joka ei kestä esimerkiksi kuivuutta, jollainen Kaliforniassa tällä hetkellä on.”

***

Sitten on vielä se geenimanipulointi – ehkä suurin ruokaa koskevista keskustelunaiheista täällä. Pollan on seurannut 16 vuotta geenimanipuloinnin kehittymistä alkaen lehtijutusta, jossa ryhtyi itse viljelemään ensimmäistä GM-perunalajiketta, joka sittemmin poistui markkinoilta. GM-lajikkeiden on odotettu vähentävän ratkaisevasti kasvi- ja tuholaismyrkkyjen käyttöä sekä kasvattavan satoja entisestään.

“Kumpikaan näistä lupauksista ei ole toteutunut”, Pollan sanoo.

Sen sijaan muutama suuryritys on hyötynyt patentoimalla siemenensä ja tekemällä viljelijät riippuvaiseksi heistä.

“Nyt kemikaali- ja bioteknologiayhtiö Monsanto omistaa vihannekset”, hän huomauttaa.

Kun amerikkalaisten kuluttajien GM-keskustelu on samaan aikaan keskittynyt spekuloituihin terveysvaikutuksiin, (ja koska lakia geenimanipuloitujen tuotteiden merkitsemisestä ei ole saatu läpi), lopputuloksena ruokapakkausten yleisin merkintä kaupoissa on “GMO-FREE”.

“Se näyttää hyvältä ja terveelliseltä, vaikka ei todellisuudessa takaa mitään muuta tuotteen terveellisyydestä tai tuotanto-oloista.”

***

Vaikka vuosi täällä on kaikkea muuta kuin keventänyt mieltä ruuan suhteen, kaksi asiaa on aika yksiselitteisenä mielessä. 1. Mitä vähemmän pakattuna ja prosessoituna ja mitä kiltimmin kasvatettuna ruokansa voi hankkia, sitä parempi. 2. Ruuasta ja ruuantuotannosta pitäisi kirjoittaa paljon enemmän ja syvällisempiä juttuja. Kuten Pollan sanoo, “ruuantuotanto on politiikkaa, taloutta, kansanterveyttä ja ympäristökysymys”.

Koska Michael Pollanin kurssi J-Schoolilla on myös narratiivisen kirjoittamisen kurssi, jokaista luettua teosta on käyty sisällön lisäksi läpi myös tyylin kannalta. “Jos osaat kirjoittaa pitkän lehtitekstin, osaat kirjoittaa myös kirjan”, hän kannustaa opiskelijoitaan.

______________________________________

*Suurin syy vehnän vieroksuntaan löytynee yleistyneestä gluteeniyliherkkyydestä ja jauhoseoksien lisäaineista, ei niinkään siitä, että itse vehnä eroaisi muualla maailmassa kasvavasta.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Miltä tuntuu palata kotiin? - 03.06.2014
• Äitiydestä ja muista puuhasteluista - 27.03.2014
• Yhtä urheilua - 03.03.2014
• Valinnanvaikeuksia - 30.01.2014
• Syksy kuvina - 19.12.2013
• Kuinka suojaat tietokoneesi ja muita jekkuja lehdistönvapauden mallimaassa - 20.11.2013
• Yksi vuosi, kaksi koulua - 15.10.2013
• Aikakauslehdestä leikkuupöydälle - 13.09.2013