“Veritas, Iustitia, Libertas”, eli “totuus, oikeus ja vapaus”. Siinä on Berliinin Freie Universitätin motto. Tätä totuutta, oikeutta ja vapautta täällä nyt ollaan oppimassa.

Totuus on se, että täällä on oikein mukavaa. Olo on hyvinkin oikeutettu ja opiskelun vapaus tuntuu raskaan päivätyön sijaan oikein mukavalta. Siis kaikki kolme uljasta käsitettä muuttuvat näin helposti lihaksi.

Freie Universität sijaitsee Dahlemin kaupunginosassa, aivan entisen Länsi-Berliinin läntisimmillä nurkilla. Alue on kaunista ja vaurainta mahdollisinta Berliiniä. Täällä asuvat uusrikkaat, vanhat rahasuvut, ex-aateliset ja diplomaatit. Alue on vehreää ja täynnä hulppean näköisiä villoja. Pihoilla seisoo lähinnä M-, R- ja S-luokan mersuja ja tietenkin Porscheja.

Opiskelijoita Dahlemissa ei juurikaan asu. Yliopiston reilut 30000 opiskelijaa taivaltavat aamuisin U-Bahnoilla Neuköllnista, Kreuzbergistä ja Friedrichshainista Dahlemiin ja illalla takaisin.

Itse olen pikkuporvarillista salahäpeää kokien päätynyt asumaan Mitten ja Prenzlauer Bergin rajamaille. Nämä Itä-Berliinin puolella olevat alueet ovat 20 vuodessa muuttuneet läpeensä keskiluokkaisiksi, ja vuokrahinnat ovat hiljalleen kapuamassa perusopiskelijoiden ulottumattomiin.

Kotimetroasemani on Rosa-Luxemburg Platz. Metromatka Dahlemiin kestää keskimäärin noin 45 minuuttia. Tämä tarkoittaa puoltatoista tuntia matkoihin päivittäin. Ei kiva, mutta omapahan oli valinta. 

Freie Universitätin (FU) Europäische Journalisten-Fellowships –toimittajaohjelmaan valitut stipendiaatit saavat opiskelijakortin mukana oikeuden matkustaa ilmaiseksi U-Bahnoissa, S-Bahnoissa, busseissa ja ratikoissa. Ja mikä parasta, myös polkupyörän saa ottaa ilmaiseksi matkaan.

Berliinin metroissa vallitsee poikkeuksellisen harras tunnelma. Kaikki pysyvät pääasiallisesti hipihiljaa. Jotkut lukevat lehtiä tai kirjoja, toiset ovat kehittäneet huikean tavan katsoa ohi kaikista kanssamatkustajistaan.

Itse olen yrittänyt opetella lukemaan U-Bahnoissa kirjoja. Mieluummin saksankielisiä, koska kielitaito ei vielä ole sellaisella tasolla, että kannattaisi alkaa kummilapsille leveillä. Muutama päivä sitten tuli teititeltyä elintarvikekioskin kassalla isäänsä tuurannutta 10-vuotiasta poikaa. Poika oli varmasti tyytyväinen.

 Saksalaiset ovat hulluja teitittelyn kanssa. Ajoittain tuntuu käsittämättömältä suolta, ketä saisi sinutella ja ketä ei. Yliopistolla professoreita ja muita opettajia teititellään, se on jotenkin selvää, mutta milloin teitittelystä siirrytään sinutteluun? Kuinka pitkään joku henkilö pitää tuntea, että hänen kanssaan voisi tehdä sinunkaupat? Tästä “duzen”- ja “siezen”- suosta ylös pääsemiseksi ei kaksi lukukautta Freie Universitätissä riitä. 

Olen parin viikon ajan käynyt yliopiston luennoilla. Saksalaisilla opiskelijoilla on pakonomainen tarve kysyä luennoitsijalta jatkuvasti toinen toistaan typerämpiä kysymyksiä. Suomessa typerät opiskelijat tietävät sentään pitää suunsa kiinni.

Syy tähän jatkuvaan typerien kysymysten ja tyhjänpäiväisten mielipiteiden sarjatuleen on saksalaisen korkeakoulukulttuurin kilpailuluonteessa. Toive on, että luennoitsijat muistaisivat aktiivisimmat opiskelijat, ja tätä kautta aktiivisuus näkyisi myös arvosanoissa. Opiskelijat taistelevat väliin verisesti luennoitsijan huomiosta.

No, ehkäpä tässä vanha kuulapääsetä arvostelee lyhytnäköisesti nuorta sukupolvea. Ja parempi olla varovainen, jonain päivänä nämä nuoret leijonat pitävät veret seisauttavia palopuheita Bundestagissa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kulttuuritoimittaja selätti presidentin - 03.06.2010
• Kaspar Hauser vs. kristillisdemokraatit - 03.05.2010
• Onnea sinä! Tämän tekstin voit lukea täysin ilmaiseksi! - 01.04.2010
• Kai Diekmannin 16-metrinen penis - 02.03.2010
• Saksa ei ole tuulikaappimaa - 29.01.2010
• Missä on seuraava Rudi Dutschke? - 04.01.2010
• Herranjestas! Saksalainen elokuva voi olla kiinnostavaa - 07.12.2009