Terveisiä elokuvasymposiumista. Kaikenlaisen teoretisoinnin ja journalismi-tieteilyn ohella ammattikoululaisen ohjelmistossa on yksi kepeämpi palanen. Opiskelukavereiden kanssa tulimme siihen tulokseen, että olisihan se kummallista opiskella Los Angelesissa vuosi  leffoja juuri katselematta ja tietämättä filmiteollisuudesta hölkäsen pöläystä. Hollywood pyörii muutaman kilometrin päässä kampukselta ja kaupungilla on helppo törmätä kadunpätkän vallanneeseen tuotantoryhmään. 

Torstaisia myöhäisillan elokuvasessioita pyörittää professori Leonard Maltin, josta on muodostunut pienimuotoinen kulttihahmo. USC:n 341-paikkainen elokuvateatteri on yleensä viimeistä paikkaa myöten täynnä ja salissa on syytä olla hyvissä ajoin ennen luento-osuuden alkua, mikäli mielii istua. Niin lennokasta on Maltinin jutustelu ja keskusteluun haastaminen, että monet opiskelijat osallistuvat symposiumiin useamman kerran, vaikka eivät opintopisteitä siitä saakaan. 

Suosiota lietsoo tietysti se, että Maltin näyttää elokuvia, jotka ovat yleensä vasta tulossa julkiseen ensi-iltaan. Joskus elokuva tulee suoraan leikkaajan kopista. Avartavaa hommasta tekee se, että illan tarjonta selviää vasta paikan päällä ja Maltinin periaate on näyttää monentyyppisiä elokuvia. Se tarkoittaa useita eli lajityyppejä, mutta myös monenlaisia laatuja. Tuleepahan sitten puhuttua siitäkin, mikä tekee mistäkin elokuvasta huonon. Tähän mennessä Maltin on päättänyt rankaista yleisöään ainoastaan yhdellä elokuvalla, josta on melko vaikea löytää mitään hyvää. When in Rome -sutaisun tuottaja Andrew Panay oikeastaan tunnustikin vain yrittäneensä teipata elokuvan epäsuhtaiset osat toisiinsa kiinni ja toivovansa, että edes jollakulla olisi hauskaa isoja rahoja imenyttä sotkua katsellessa. 

Maltin on siitä erikoinen herra, että hän onnistuu marssittamaan joka kerralla kuulusteltavaksi elokuvan tekijäkaartia. Heillekin ympäristö tuntuu sopivan, sillä kyseessä ei ole varsinainen markkinointitilaisuus vaan leffafanien kohtaaminen. Jason Reitman näytti ohjaamansa ja käsikirjoittamansa Up in the Airin ja kertoi kaupanneensa yliopiston asuntoloihin kalentereita saadakseen rahaa tehdä ensimmäisen elokuvansa – kun ei toistaiseksi kuuluisammalta isältään Ivaniltakaan kehdannut pyytää. 

Tänään tarjolla oli taas kovaa laatua. Pitkän uran tehneet Disney-mestarit Don Hahn ja Peter Schneider paljastivat Waking Sleeping Beauty -dokumentissaan valtataistelun ja kärähtäneet ihmissuhteet superyhtiön johdossa. Miehet eivät itsekään osanneet kertoa miksi Disneyn pomot ja ex-pomot antoivat poikkeukselliselle tuotannolle siunauksensa ja jopa osallistuivat siihen henkilökohtaisesti. Tiukasti brändiään varjeleva Disney esittäytyy dokumentissa aivan jonain muuna kuin rakastettavana piirroshahmojen kotina. 

Uutuuksien ohessa Maltin pakkosyöttää teatterielokuvan perimätietoa. Joka viikko analyysissä on yksi jakso klassista Zorroa, naamioituneiden supersankareiden kantaisää. Myöhempien aikojen apinoijat vain kierrättävät Zorron edesottamuksia, sillä Zorro on jo tehnyt kaiken. Maltin on myös sillä lailla kiero mies, että Zorro loppuu aina ylivoimaisen jännittävään cliffhangeriin. Symposiumiin on pakko ilmestyä joka viikko, sillä muuten ei selviä kuinka Zorro pääsi pälkähästä. Yritän katsella Zorroja myös opetusfilmeinä, koska hänen akrobatiakyvyilleen olisi käyttöä tällä ylityöllistetyllä esseenkirjoituskaudella. 

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Historian lehtiä käännellessä - 21.05.2010
• Edullisia pumppuhaulikkoja ulkoilmaihmisille - 03.05.2010
• Vakava lapsellisuus - 11.01.2010
• Kalifornia pikakelauksella - 03.12.2009