Nojaan kyynärpäälläni junan ikkunakarmiin. Ikkunasta avautuu pittoreski näkymä: Erzgebirge-vuoristo ja sen juurella hiljaa virtaava Elbe-joki. Tässä junassa Prahasta Berliiniin ei ole paljoa matkustajia. Minulla on käytössäni kokonainen hytti, yksin. Aina välillä ohitamme vuorten juurelle jokirantaan rakennetun kylän ja toisinaan aseman, jonka edessä punaiseen koppalakkiin ja virka-asuun sonnustautunut rautatietyöntekijä tervehtii meitä kättään huiskuttaen.

Unenomainen idylli katkeaa, kun hyttiin astuu Dresdenissä toinen matkustaja. Tervehdimme. Pian on selvää, miten vahvasti historia on läsnä tässä päivässä, puheissa ja ihmisissä.

Matkatoverini kertoo olevansa eläkkeelle jäänyt opettaja. Hän on kotoisin Dresdenistä. Siis kaupungista, jossa äärioikeistolainen Pegida perustettiin. Myös oikeistopopulistisen AfD-puolueen kannatus on vahvaa. Kun päätän kysyä asiasta, seuraa syvä huokaus. Hän ymmärtää työttömiksi jääneiden ihmisten hädän ja turhautumisen. Niin on käynyt monelle hänen tuttavalleen.

Berliiniin tultaessa keskustelumme on kulkenut Pegidasta Hitleriin, natseihin, heidän jälkeläisiinsä ja takaisin nykypäivään.  Selviää, että matkatoverini asuu Berliinissä samassa kaupunginosassa kuin minä. Kahville hän voisi lähteä, mutta haastatteluun ei. Hän ei halua antaa mitään julkisia lausuntoja. Entisenä itäsaksalaisena hän on oppinut varovaiseksi. Moni kaveri joutui DDR:ssä vankilaan vääristä mielipiteistä.

Museo-oppaan oma tarina

Hohenschönhausenin vankilamuseo löytyy Berliinistä. Museo on auki päivittäin.

Harmaaksi maalattu pieni kuorma-auto seisoo Hohenschönhausenin vankilamuseon valkoisessa autotallissa.  Tällaisilla autoilla ihmisiä kuljetettiin DDR:n poliittisiin vankiloihin. Hämäyksen vuoksi autojen kyljissä oli milloin hedelmien, milloin kalojen kuvia.

Istuin tuolla sisällä, omassa kopissani, enkä tiennyt minne minua viedään. Auto mutkitteli ja matka tuntui kestävän ikuisuuden. Lopulta kuulin yskähdyksiä. Tunnistin, että mieheni oli samassa autossa, kertoo Siggi Grünewald.

Heidät oli otettu kiinni, koska pariskunta suunnitteli naimisiinmenoa ja loikkaamista länteen. Vaikka Grünewald oli länsisaksalainen, myös hänet vangittiin. Länsivangit olivat Itä-Saksalle kelpo bisnes, sillä länsi osti vankeja vapaaksi.

Berliinin Hohenschönhausenin entisessä vankilassa toimivan museon erityispiirre on se, että moni oppaista on Grünewaldin tavoin vankilan entisiä vankeja. He eivät kerro tavallisten oppaiden tavoin siitä, mitä on tapahtunut joskus joillekin muille. He kertovat siitä, mitä heille itselleen tapahtui. Juuri täällä. Eikä edes kovin kauan aikaa sitten.

Siggi Grünewald on yksi Hohenschönhausenin vankilan entisistä vangeista ja toimii nykyisin museon oppaana.

Jokaisella on oma tarinansa. Muistan edelleen, vuosikymmen myöhemmin, ensimmäinen kuulemani tarinan hyvin. Tarinan kertoi museo-oppaana toiminut ”Stefan”, jota Stasi oli alkanut vakoilla siitä asti, kun hän oli yläkoululaisena sanonut oppitunnilla, ettei DDR ole demokratia. Aikuiseksi kasvanut Stefan vangittiin, kun hän yritti loikata tyttöystävänsä kanssa länteen.  Tässä vaiheessa hänestä tiedettiin jo hyvin paljon.

Kuljimme Stefanin perässä läpi vankilan käytävien: mies näytti meille vankisellien läpinäkymättömät ikkunat, läpikotaisin kumilla vuoratun ”kumisellin” ja seinän sisällä olevan, ovien reunustaman pienen komeron, jossa vankeja seisotettiin niin kauan että taju lähtee. Saimme kuulla, miten vangit saivat luettavaksi ruokalehtiä ja matkaoppaita muistutuksena siitä, mikä ei heille ole mahdollista.

”Kierroksen loppuhuipentumana pääsimme ulos”

Itä-Saksan käyttämien järjestelmällisten ja järkyttävien kidutusmenetelmien yksityiskohtaisista kuvauksista yksi sai minut melkein itkemään. Stefan johdatti meidät kuulusteluhuoneeseen, jossa hän tapasi säännöllisesti kolme virkamiestä.  Kuuluistelijoista yksi oli se, joka kirjasi neutraalisti Stefanin vastaukset ylös. Kaksi muuta olivat ”hyvä ja paha poliisi”.

Koska Stefania oli vakoiltu vuosikausia, tiedettiin tarkkaan myös se, kuka oli tämän läheisin ihminen. Niinpä ”hyvä poliisi” oli kuin ilmetty kopio Stefanin isästä. Hän oli suunnilleen samannäköinen, pituinen ja painoinen.  Hän jopa kuulosti samalta. Tämä Stasin käyttämä vangin murtamiseen tähdännyt psykologinen keino tuntui vuosikymmentenkin takaa kerrottuna niin julmalta, että olin purskahtaa itkuun.

Sellitarkastus vuonna 1967.

Kierroksen loppuhuipennuksena pääsimme ulos. Ryhmämme ahtautui postimerkin kokoiseen ulkoilutilaan, jossa meitä ympäröivät korkeat tiilimuurit. Taivas näkyi piikkilanka-aidan läpi.

Tänne vangit tuotiin yksitellen puoleksi tunniksi ulkoilemaan.

Voitte kuvitella, miten ihanaa oli värjötellä täällä 30 minuuttia, kun pakkasta oli toistakymmentä astetta, eikä jalassa kunnollisia kenkiä, muistelee Siggi Grüdewald päätään pudistellen.

Mutta hän selvisi siitä. Ja vankeudesta.

Oli kaikenlaisia selviytymiskeinoja.  Tärkeintä oli tieto siitä, ettei ollut yksin. Grünewald kertoo, miten vangit viestivät toisilleen koputtamalla aakkosten mukaisesti. A oli yksi koputus, B vastasi kahta jne.

Vankilaa ympäröivissä omakotitaloissa asuivat Stasin korkeat virkamiehet perheineen, kerrostaloissa olivat alempien virkamiesten asunnot.

Häntä kuunnellessani mietin, mikä saa ex-vangit palaamaan vankilaansa, kertomaan kamalista kokemuksistaan kerta toisensa jälkeen. Onko kyseessä jonkinlainen Tukholman syndrooma? Yrittiväthän Suomessa lakkautetun Konnunsuon vankilan vangitkin päästä muistelomatkalle entiseen vankilaansa. Vai onko kyseessä trauman työstäminen, helpottaako pahoista kokemuksista puhuminen ja niistä uudestaan ja uudestaan kertominen?

Grünewaldin vastaus on selvä.

– Minä teen tätä sen takia, että ihmiset kuulisivat siitä, mitä on tapahtunut. Ettei tämä enää koskaan toistuisi.

Nyökkään.  Enpä olisi tämän aurinkolasipäinen naisen nähtyäni heti aavistanut, että niiden takaa paljastuu tällainen tarina. Kiitos Siggi ja nimettömäksi jäänyt junamatkaseuralainen Dresdenistä. Millaisia tarinoita teillä täällä onkaan.

Tällaisilla autoilla vankeja tuotiin Hohenschönhausenin vankilaan. Vankilaan tultiin aina mutkitellen kiertoreittejä pitkin, jotteivät vangit tietäisi, mihin heitä viedään. Auton kylkiin kiinnitettiin vihannesten, kalojen tai hedelmien kuvia, jotteivät ne herättäisi epäilystä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Berliinin taivaan alla - 19.08.2019
• 83836 kuvaa – pelko ja viha ovat palanneet Saksan kaduille - 29.04.2019
• Stasin arkistoista löytyy 141 000 hyllykilometriä vakoilukansioita – haluaisitko sinä nähdä omasi? - 29.03.2019
• Tatort – joka sunnuntai yhdessä takaisin rikospaikalle - 28.02.2019
• ”Wir sind mehr!” – laajalla rintamalla rasismia vastaan - 29.01.2019
• Wir sind das Volk – me olemme kansa! - 03.12.2018
• Müller, Einstein ja minä - 09.11.2018