Kaikkien aikojen suurin journalistinen yhteistyöprojekti saavutti huippunsa huhtikuussa. 86 toimittajaa 46 maasta tutki 2,5 miljoonaa veroparatiisiasiakirjaa, jotka oli vuodettu australialaiselle toimittajalle. Aineiston perusteella laaditut jutut julkistettiin yhtä aikaa eri puolilla maailmaa. Suomesta mukana oli Ylen MOT.

Offshore Leaks -yhteistyötä koordinoi ICIJ, Washington DC:ssä päämajaansa pitävä International Consortium of Investigative Journalists. 

Columbian yliopiston tutkivan journalismin kesäkurssilla on puhuttu paljon rajat ylittävästä journalismista ja toimittajien yhteistyöstä. 

”Te ette ole toistenne kilpailijoita”, meille tähdennetään yhä uudestaan. 

”Teidän on oltava yhteistyökumppaneita.” 

Kiinnostavimmat aiheet, joista olen urallani päässyt kirjoittamaan, ovat olleet samaan aikaan sekä suomalaisia että kansainvälisiä. Tarinat teollisuuden Kiina-ilmiöstä, maahanmuutosta ja vaikkapa jalkapallon vedonlyöntimafiasta asettavat Suomen osaksi maailmaa ja vaativat toimittajalta paljon. 

Rajat ylittäviä aiheita on yhä enemmän. Raha, tieto, raaka-aineet ja osa ihmisistä matkustavat vapaammin kuin koskaan ennen ihmiskunnan historiassa. Kaikkea tätä median pitäisi käsitellä tarkasti ja kriittisesti. 

Mistä silloin löytyisi se globaali supertoimittaja, joka puhuu kaikkia kieliä, tuntee kaikkien maiden lainsäädännön ja on vielä verkostoitunutkin maailmanlaajuisesti? 

Eihän sellaista tyyppiä ole. Siksi juttuja on tehtävä yhdessä, kuten Offshore Leaks -hankkeessa tehtiin. 

”Tunnistan hyvät yhteistyökumppanit siitä, että heillä on vähän vaahtoa suupielissä”, sanoi yksi luennoitsija. 

(Kuten Minna ja Johannes ovat jo todenneet, meillä ei ole lupaa kertoa juuri tämän tarkemmin kurssin sisällöstä.) 

Tutkiva journalismi on huonosti palkattua, vaikeaa ja ajoittain vaarallista työtä, joka nielaisee tekijänsä vapaa-ajan ja johtaa toisinaan käräjille. Siksi genreä tuskin olisi olemassa, ellei toimittajakunnasta löytyisi oikeudentuntoisia monomaanikkoja. Vaahtosuita. Moni kurssimme vierailijoista lukeutuu heihin. 

He ovat Don Quijoteja, kunnianhimoisia idealisteja. Sana ”valta” toistuu usein, kun he kertovat jutuistaan. Heidän tavoitteensa on vallan antaminen vallattomille tai sen ottaminen pois niiltä, jotka eivät valtaa ansaitse – tai, uhmakkaasti, ”to speak truth to power”. He kannustavat tutkimaan järjestelmän virheitä yksittäistapausten sijaan ja muistuttavat, että laillinenkin asiantila saattaa olla moraaliton ja siksi jutun arvoinen. 

Näin ylevä puhe on harvinaista ammattikunnallemme. Toimittajanhan on helppo antautua kyynisyydelle ja siipeillä vallanpitäjiä. 

Epäilijöistä viis! Kurssimme idealistivierailijat ovat pokanneet Pulitzereita jutuistaan, jotka kertovat muun muassa poliittisesta korruptiosta, suuryhtiöiden vallasta, epäoikeudenmukaisuudesta ja ihmisoikeusrikoksista. Jutunteko kestää usein vuoden tai kaksi. Sellainen vaatiikin vähän vaahtoa suupieliin. 

Tässä vaiheessa on luonnollisesti puhuttava resurssieroista. Suurilla yhdysvaltalaismedioilla on yhä varaa lähettää 3-4 toimittajaa useiksi kuukausiksi tekemään kunnianhimoista juttua, joka aikanaan voittaa Pulitzerin. Mittakaavaero Suomeen verrattuna on valtava. Kurssilla opetetaan paljon asioita, jotka ovat kiehtovia mutta joita emme voi siirtää sellaisinaan kotimaahan. 

Jos jotain kuitenkin voisin kopioida Amerikasta Suomeen, se olisi suhtautuminen virheisiin. Se on nimittäin varsin erilainen. 

Jos juttuun on uinut väärä tieto, se oikaistaan täällä näyttävästi ja huolella selittäen. Virheitä ei lakaista maton alle eikä niistä huomauttajia nimitetä koulukiusaajiksi. Sen sijaan mokat nostetaan oman uutisoinnin kärkeen.

Toisinaan toimittaja jää kiinni huijaamisesta. Silloin toimitus irrottaa useita ihmisiä kokopäiväisesti selvittämään, löytyykö muistakin jutuista lööperiä. On kunnia-asia oikaista oman välineen virhe ennen kuin sosiaalinen media tai kilpailijat sen huomaavat. Nolointa olisi hyssytellä.

Oikein mehevästä mokasta voi vaikka pitää luentoja vielä monta vuotta myöhemmin.