Viime viikkojen Kiina-uutiset ovat olleet taas yhtä horroria.

Formaldehydiä kaaleissa, kuolleiden vauvojen lihaa potenssilääkkeissä, tapaus Sokea Lakimies Chen, sotaisaa uhittelua Filippiineillä, lisää itsensä tuleen sytyttäviä tiibetiläisiä, sensuuripelleilyä verkossa, ilmanlaatu tasolla johon eivät riitä mitkään mittarit.

Ja sieltähän se lennähtää, sosmediasta, tiivis analyysi Kiinasta: vittu mikä maa.

No niinpä.

Vittumikämaasta voisi nimittäin kertoa muutakin saastaa.

Orjatyö. Lapsisieppaukset. Pakkosteriloinnit. Herrojen korruptio, kansan nationalismi, puolueen häikäilemättömyys, tavisten moraalikato.

Kehitysvammaisten kohtelu, arvaatte varmaan millaista se on? Entä muut Chenit, vankiloissa, vahdattavana, kotiaresteissa, kadoksissa?

Tai tämä kuuluisa vanhuuden arvostaminen – maassa, jossa kuuskymppiset naiset värjäävät hiukset, että joku ostaisi heiltäkin seksiä?

Ja silti minua valvottaa usein ihan toinen asia.

Se että Kiina on niin paljon muutakin kuin tätä kaikkea pahaa.

Miksi te aina tartutte negatiiviseen, toimittajilta kysytään, kaikkialla maailmassa.

Siksi että tietäisimme, millaisessa maailmassa elämme. Jotta sietämättömien tekojen kohteilla olisi toivoa paremmasta. Vääryyden, sorron ja epäoikeudenmukaisuuden paljastaminen on ainoa tapa muuttaa maailmaa. Tyrannit eivät toivo mitään niin kuin sitä, että heidän teoistaan ja niiden seurauksista vaiettaisiin. Silloin mikään ei muuttuisi.

Kaikelle pahalle ei löydy kasvoja, koska osa siitä on rakenteissa, joita me kaikki pidämme yllä. Kuinka arvokasta se olisi, että meidän hyvinvoivien ei tarvitsisi kohdata asioita, joihin olemme osallisia?

Olisiko se oikein, että emme koskaan suhteuttaisi omia huoliamme ja valituksen aiheita oloihin, joissa suuri osa maailman ihmisistä elää, pikemminkin kamppailee?

Minusta ongelma ei ole se, että huonot uutiset kerrotaan isolla.

Ongelma on se, jos ne ovat ainoa tarjolla oleva totuus.

On muitakin hyviä uutisia kuin prinsessahäät. On muitakin tapoja nauttia elämästä kuin se jonka tunnemme.

Miten muistaisimme, että julmuuden rinnalla – ei toisella puolella maapalloa, vaan ihan siinä vieressä – tapahtuu hyvää. Kiinassakin kaalien, köyhyyden ja kaappausten vierellä jatkuu arki.

Varvastossukauppa käy kuumana, lapset parahtavat itkuun vieraan sylissä, naiset kuorivat herneitä puistonpenkillä, miehet pelaavat puiden varjossa mahjongia.

Ja voi miten täällä tanssitaan! Aamulla puistoissa, päivällä ostoskaduilla, illalla aukioilla, yöllä kattoterasseilla, teknoluolissa, klubeilla jotka sulkeutuvat vasta kun puiston aamutanssijoiden lanteet jo keinahtelevat muotiin tulleiden latinorytmien tahtiin.

Kiina on kaikilla tavoilla skitsofreeninen kokemus. Myös näin: On se Kiina, josta kuulee kun kuuntelee kyttäyksen ja kyykyttämisen kohteita. Sitten on se Kiina jonka näkee, kun nousee tästä kahvilan pöydästä ja pyöräilee kaduilla, sisäpihoilla, rakennustyömailla.

Minä rakastan, kun kiinalaiset kävelevät takaperin kampuksen nurmella.

Ei voi olla nauramatta, kun seisoo kadulla aamupalajonossa viiden shanghailaisen kanssa, joilla on kaikilla yöpaita päällä. Sydän sulaa aina kun joku kiinalainen kertoo unelmistaan.

Kaikista ihmisistä juuri kiinalaiset eivät itse valinneet johtajiaan, systeemiään tai maailmankuvaa, jota propaganda heille suoltaa. Kun on kiinalainen, päätyy osaksi 1, 3 miljardin joukkuetta, jossa osa ihmisistä kokee välinpitämättömyyden ainoana tapana selviytyä jatkuvasta kilpailusta – ja toisaalta välillä joku supermassasta yksinkertaisesti sekoaa ja ylittää kaikki siedettävyyden rajat.

Kiinalaisia on noin 240 kertaa enemmän kuin vaikka suomalaisia.

Sekä arjessa että journalismissa pätee sama: Pitäisi jaksaa erottaa todellisuus ja stereotypiat, yksilön teot ja yhteisön todellinen luonne. Ei pitäisi yllättyä siitä, että terroristi syö paahtoleipää ja sillä on lapsia. Ei pitäisi nyökytellä ymmärtäväisesti ihmiselle, joka sanoo ettei pidä ”amerikkalaisista”. Jos vihaa kommunistista puoluetta, voi sanoa vitun kiinalaiset, tai sitten kokea myötätuntoa kiinalaisia kohtaan, joihin puolueen valta kohdistuu.

Minua eivät ärsytä “kiinalaiset”, koska olet oppinut heiltä niin paljon, myös itsestäni. En ymmärrä Kiinaa, eikä mikään ole kiehtovampaa kuin se ettei ihan tajua.

Tästä saisi helposti myös puolustuspuheen klassiselle journalismille.

Sanon lempiaiheestani nyt vain nain: Arkea ja uutista ei voi erottaa toisistaan. Journalismi ja sosiaalinen media eivät ole vastakohtia.

Asiat voivat olla painvastoin kuin mitä olemme tottuneet ajattelemaan.

Mika olisi arvokkaampaa kuin se että joku vie paikkoihin, havaintoihin, johtopaatoksiin ja ajatuksiin jotka yllättävät, avaavat, selittävät tätä maailmaa, johon meidät on viskattu ihmettelemään osaamme?

Ehkä se, että käy itse paikoissa, joista joku sanoo että ei ainakaan sinne.

Kauneus ja hyvyys pesivät ihmeen ahtaissa oloissa.

Kiinalaiset sanovat, että ei ole hyvää tai pahaa. Kaikissa meissä ja meidän maissa on molempia. Mikä hieno ajatus ja mikä mieletön maa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Vieraat ajatukset ja yhteinen sateenvarjo - 17.04.2012
• Tämä aika ja tämä maa - 06.03.2012
• Professori, mikä joki on totta? - 20.02.2012
• Onhan tää nyt spessua - 30.01.2012
• Taas pitää sanoa hyvästi - 09.01.2012
• Kukahan täällä on aivopesty? - 12.12.2011
• Yksi kuài ajatuksistasi - 10.11.2011
• Lieviä levottomuuksia luentosaleissa - 19.09.2011
• Uusi kartta ja vanha pyörä - 16.09.2011