Hassua, enpä olisi etukäteen uskonut, että saksalaisen elokuvan historia voisi olla näin mielenkiintoista. Osallistun Freie Universitätissä kahteen luentosarjaan, jotka käsittelevät saksalaisen elokuvan merkkiteoksia. Oikeasti, niitä on! 

Miettikääpä hetki mitä saksalaisia elokuvia te tiedätte? Metropolis (1926)? Peltirumpu (1979)? Berliinin taivaan alla (1987)? Goodbye Lenin (2003)? Muiden elämä (2006)? Ei niitä kovin montaa heti tule mieleen.

 Olen aina ollut harras elokuvafriikki, joten tuntui luonnolliselta, että osallistun myös stipendiaattiohjelman puitteissa elokuvia käsitteleville kursseille.

 Käyn nyt luentosarjoilla, joiden nimet ovat ”Berlin im Film” ja ”Geschichtlichkeit – Filmgeschichtsschreibung”.

Ensimmäisessä luentosarjassa käydään läpi 1920-luvulta nykypäivään asti tärkeimpiä Berliinissä kuvattuja elokuvia. 

Jälkimmäisen luentosarjan teemana on puolestaan saksalainen ”Nachkriegskino” eli toisen maailmansodan jälkeisen elokuvat, jotka käsittelevät kansakunnan traumoja. Erityistä huomiota luentosarjassa kiinnitetään siihen, miten nämä vuosina 1946-1957 tehdyt elokuvat kuvaavat sodanjälkeistä historiaa ja kuinka natsimenneisyyttä käsitellään. 

Molemmat luentosarjat ovat auttavat ymmärtämään miten saksalainen yhteiskunta on kehittynyt sodan jälkeen nykyiseen tilaansa. 

Saksalainen elokuvahistoria on sadan vuoden aikana kokenut uskomattomia mullistuksia. Ensin maa kuului orastavan taiteenlajin suuriin pioneereihin. Saksalainen ekspressionismi (Tri Caligarin Kabinetti, Tri Mabuse – ihmispeto, Golem: miten hän tuli maailmaan) nousi Weimarin tasavallan aikana maailmanlaajuiseksi ilmiöksi. Natsien valtaantulon jälkeen vuonna 1933 kansallissosialismi otti elokuvateollisuuden vangikseen. Propagandamestari Goebbels valjasti elokuvan natsien käsikassaraksi ja luovimmat tekijät pakenivat Hollywoodiin tai joutuivat keskitysleireihin. Sodan jälkeen liittoutuneet ottivat elokuvan tiukkaan sensuuriin. Kaikki elokuvat tehtiin amerikkalaisten, brittien tai neuvostoliittolaisten hyväksynnällä. Länsi-Saksassa liittoutuneiden elokuvakontrolli päättyi 1950-luvun puolivälissä. Itä-Saksassa kontrolli jatkui Saksojen yhdistymiseen asti. 

Pian sodan jälkeen Saksassa alettiin tehdä niin kutsuttuja ”Raunioelokuvia”, saksaksi ”Trümmerfilme”. Nämä elokuvat sijoittuivat aina raunioituneihin saksalaisiin suurkaupunkeihin (yleensä Berliini tai Hampuri). Raunioelokuvat kuvaavat ihmisiä, jotka palaavat rintamilta, etsivät omaisiaan, yrittävät löytää toimeentuloa, ajautuvat rikoksiin, rakentavat uutta elämää ja kohtaavat entisiä natseja. 

Tällaista raunioelokuvaperinnettä ei ole ollut Japania lukuun ottamatta missään muualla maailmassa. Syy oli tietysti yksinkertainen; mitään muuta maata ei sodassa pantu maan tasalle samaan tapaan kuin Saksaa. 

Näiden raunioelokuvien suurin tähti oli Hildegard Knef (1925-2002). Hän nousi saksalaisen sodanjälkeisen elokuvan suurimmaksi tähdeksi. Tähän mennessä olen nähnyt neljä Knefin elokuvaa, ja myös minusta on tullut fani. Knef oli kuvankaunis ja hän osasi myös näytellä. Jos Marlene Dietrich on kaikkien aikojen suurin kansainvälinen saksalainen naistähti, niin ”Hilde” on kaikkien aikojen suurin kansallinen naistähti. 

”Berlin im Film”-luentosarja avaa myös mukaalla tapaa näkymiä Berliinin historiaan. Olen jo useamman vuoden ajan harrastunut Berliinin historiaa ja nämä elokuvat näyttävät mielenkiintoisella tavalla, miten kaupunki on vuosikymmenten aikana muuttunut ja mullistunut. 

Joudun liki päivittäin kävelemään Alexanderplatzin nykypäiväisessä rumuudessa. Aukio on täynnä yksi toistaan rumempia DDR-aikaisia betonihirviöitä. Alexanderplatz on yksinkertaisesti kammottavan ruma alue, vaikka kaupunki on 20 vuodessa pannut satoja miljoonia aukion elävöittämiseen.

Ennen sotaa Alexanderplatz oli itäisen Berliinin ydin. Täynnä kauniita kerrostaloja, tavarataloja ja toimistorakennuksia. Alue vaurioitui pahoin pommituksissa ja lopulta kommunistit pitivät huolen siitä, että Alexanderplatz tuhottiin viimeistä vanhaa rakennusta myöten. 

Alexanderplatz on tietenkin tullut tunnetuksi Alfred Döblinin klassikkoteoksesta ”Berlin – Alexanderplatz”. Rainer Werner Fassbinderin kuuluisan tv-sovituksen ohella Piel Jutzi ohjasi vuonna 1931 elokuvaversion kaksi vuotta aiemmin ilmestyneestä kirjasta. 

Jutzi luonnollisesti kuvasi elokuvansa Alexanderplatzin ympäristössä. Elokuvallisesti Jutzin ohjaustyö on heikko ja vanhentunut, mutta Alexanderplatzilla kuvatut kohtaukset herättävät hienolla tapaa henkiin tuon kuuluisan aukion. Nyt kun kävelen Alexanderplatzilla, ajattelen aina Jutzin elokuvaa. 

Freie Universitätin elokuvaluennot ovat olleet minulle tähän mennessä parasta antia, mitä talvilukukausi yliopistolla on tarjonnut. 

Varsinkin elokuvatieteen laitoksen järjestämä ”Geschichtlichkeit – Filmgeschichtsschreibung”-luentosarja on poikkeuksellisen ammattitaitoisesti järjestetty. Luennot järjestetään puupaneloidussa vanhassa miniteatterissa. Ensin katsotaan elokuva ja sen jälkeen Dr. Bernhard Gross pitää luennon elokuvan taustoista, teemoista ja tekijöistä. Tämän jälkeen elokuvasta käydään keskustelua ja Dr. Gross vastaa. 

Usein tarjolla olevat teokset eivät ole elokuvataiteellisesti erityisen ensiluokkaisia, mutta ne tarjoavat täysin ainutlaatuisen ikkunan saksalaiseen identiteettiin ja historiaan.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kulttuuritoimittaja selätti presidentin - 03.06.2010
• Kaspar Hauser vs. kristillisdemokraatit - 03.05.2010
• Onnea sinä! Tämän tekstin voit lukea täysin ilmaiseksi! - 01.04.2010
• Kai Diekmannin 16-metrinen penis - 02.03.2010
• Saksa ei ole tuulikaappimaa - 29.01.2010
• Missä on seuraava Rudi Dutschke? - 04.01.2010
• Elämää metrotunneleissa - 28.10.2009