Kävelen öisessä Etelä-Bronxissa, taustallani New Yorkin loputon humina. Ison nelikaistaisen 161:n kadun kulmasta käännyn vasemmalle. On keskiyö. Jostain kuuluu auton äänitorven törähdyksiä, renkaiden ulvahduksia ja huutoja. Kuljen jätkäporukoiden läpi ja vieritse, vedän niskaa kiinni paidankaulukseen ja koetan käyttäytyä itsevarmasti, niin kuin tietäisin mitä olen tekemässä.

Painuessani maan uumeniin, tukalan kuumalle Yankee Stadiumin metroasemalle, näkyvissä ei ole muita valkoisia.

Bronxissa murhataan ihminen joka toinen päivä. Raiskauksia on yksi päivässä, ryöstöjä 17, muita hyökkäyksiä noin kaksi tusinaa päivässä. Kaikkiaan 16 000 väkivallantekoa vuodessa. Asukkaita on 1,3 miljoonaa. Jokaisesta tuhannesta asukkaasta väkivaltaa kokee keskimäärin 12 henkilöä.

Bronx ei ole Yhdysvaltain vaarallisimpia alueita (noin viidennes maan kaupungeista on tilastojen mukaan vaarallisempia), mutta siellä joutuu rikoksen kohteeksi selvästi suuremmalla todennäköisyydellä kuin Yhdysvalloissa tai New Yorkissa keskimäärin.

Nämä ovat tilastoja. Niitä vastaan suojaudutaan maalaisjärjellä: älä kulje pimeässä yksin. Enkä tekisikään niin, mutta asunnossani Manhattanin Upper West Sidella ei ole pesukonetta, ja pesen pyykkini Etelä-Bronxissa kurssitovereiden luona (se on sosiaalisempaa ja mukavampaa kuin pesulassa asiointi).

Omassa sängyssä maatessani asia pyörii vielä mielessä. En ole pelkuri, mutta pienten lasten isänä miettii kaikenlaista. Olinko vaarassa? Typerä ja varomaton?

Kysyn asiaa muutamilta Manhattanilla asuvilta paikallisilta. Vastaus on kiihtynyt: ”Etelä-Bronxissa? Oletko hullu? Miksi sitä paitsi kukaan teistä asuu Etelä-Bronxissa? Se ei ole mitään kivaa seutua.”

Osallistun New Yorkin Columbian yliopistossa Helsingin Sanomain säätiön stipendiaattina tutkivan journalismin kurssille, jonka sisältöä en saa siteerata.

Voinen kuitenkin mainita, että kurssilla puhutaan lähdekritiikistä ja haastattelutekniikoista. Jos joku kertoo minulle jotain, minun tulee kysyä: how do you know that? Mistä tiedät tuon?

Kysyn mielessäni näiltä manhattanilaisilta, mistä he tietävät, millaista Bronxissa on?

Testaan asiaa kääntämällä sen toisin päin: jos amerikkalainen opiskelija tulisi Helsingin yliopistoon kesäkurssille ja kertoisi asuvansa Jakomäessä, miten reagoisin?

Sanoisin kenties: ”Miksi juuri Jakomäki? Se ei ole kovin mukavaa seutua.”

Tämä ehkä aiheuttaisi amerikkalaisessa opiskelijassa levottomuutta – siitä huolimatta, että olisin tietolähteenä umpisurkea: en ole koskaan käynyt Jakomäessä, en tunne yhtään jakomäkeläistä, en tiedä, onko alueella tapahtunut gettoutumista vai onko se rauhoittunut pahimmista ajoistaan. Mitä olivat ”pahemmat ajat”? Onko jokin osa Jakomäestä pahempi kuin jokin toinen? Tiedän vain, että eräs panttivankidraama alkoi sieltä 20 vuotta sitten. Kuitenkin lausuisin varmasti nuo sanat: ”Se ei ole kovin mukavaa seutua.”

Ehkä kävelymatkani Etelä-Bronxissa oli ihan okei, ajattelen.

Jatkan kuitenkin tiedusteluja. Tarvitsen luotettavia lähteitä. Löydän heitä kolme.

Tummaihoiselle, rehevälle naiselle, jonka tapaan yliopiston kahvihuoneessa, tuumaan, että Bronx  ei ehkä ole enää sama kuin ennen (1970-80-luvulla siellä poltettiin kerrostaloja).

Nainen palauttaa minut maan pinnalle: ”Usko pois, South Bronx on kaikkea, mitä olet kuullut. Tiedän, koska olen asunut siellä. Siskoni asuu yhä siellä. Sinun ei pitäisi mennä sinne”, hän sanoo vakavana.

”Se ei ole mukavaa seutua.”

Lausunto vetää hiljaiseksi.

Manhattanilla tapaamani puertoricolainen taksikuski asuu Etelä-Bronxissa. Hän johdattaa minut oikean kaltaisten ajatusten äärelle kysymällä: ”Mitä osaa Etelä-Bronxista tarkoitat?”

Mainitsen pari kadunnimeä. Kuski vastaa hetken mietittyään, että juuri nämä paikat eivät ole kovin vaarallisia.

”Siitä parin korttelin päässä kuolee silloin tällöin joku. Huumeita, jengien välienselvittelyitä. Siellä on tosin paljon siviilipukuisia kyttiä nykyään, joten meininki on myös rauhoittunut”, hän kertoo.

Oheisessa kartassa pyykinpesukorttelini näkyy lähellä vasenta laitaa ja kantaa nimeä ”Grand Concourse / 158th St”. Se on turvallista seutua – siis merkitty karttaan tummansinisellä värillä.

Mutta heti vieressä on yksi Bronxin rauhottamimpia alueita ”Park Ave / 149th St”. Tilastollisia ääripäitä erottaa vain yksi tie.

Noin ylisummanaan seudun korttelit ovat tumman ja vaalean välistä: keskiturvallisia seutuja, siis.

Tai keskivaarallisia.

Mitä oikeastaan haluan tietää? Mikä on kysymykseni? Se ei ole, montako ihmistä Bronxissa tapetaan tilastojen mukaan vuosittain tai kuinka tummaihoinen, minua vanhempi nainen kokee alueen, jossa hän on kasvanut ties millaisia asioita kokien.

Kysymykseni on: jos kuljen pyykkisäkki olalla muutaman korttelin Bronxissa, käykö joku kimppuuni?

Eikö se suorastaan huuda vastakysymystä: miksi joku kävisi kimppuuni? Varastaakseen pyykkisäkkini? Vai ehkä risan Nokiani, josta puuttuu kaksi nappulaa? (Nyt puhutaan paikasta, jossa lähes jokaisella vastaantulijalla on iPhone).

Löydän vielä yhden erittäin hyvän tietolähteen, suomalaisnaisen, joka on asunut Etelä-Bronxissa, pyykinpesutalossani, 30 vuotta: hän ei ole kokenut alueella mitään ikävää ainakaan viimeiseen 15 vuoteen. Tästä kenties suuri kunnia lankeaa New Yorkin entiselle pormestari Rudy Giulianille, jonka nollatoleranssilinjan sanotaan puhdistaneen paljon New Yorkin rikollisuudesta (vaikka vastaväittäjiäkin on).

Teoriaksi alkaa vahvistua hivenen korskeasti: manhattanilaiset ovat kermapeffoja, eivätkä he tiedä mitään kaupunkinsa liepeistä – muuta kuin sen iänikuisen maineen, joka Etelä-Bronxilla yhä on.

Kunnes seuraavana aamuna nappaan New Yorkin Metro-lehden telineestä: nelivuotias pikkupoika on kuollut harhaluodista Etelä-Bronxissa muutamien korttelien päässä niistä seuduista, joilla kurssitovereitani asuu. Jutussa on haastateltu kuolleen pikkumiehen äitiä. Tarina on musertavan surullinen.

Juuri näiden vuoksi South Bronxin maine ei katoa.

Toimittajalle tämä kaikki loputon pohdinta kertoo kenties seuraavaa: vaikka valitsisin kysymykseni kuinka oikein, vaikka kaivaisin tilastot ja interaktiiviset kartat esille, vaikka haastattelisin lähteitä, jotka tietävät asioita, en löydä totuuksia, vain tietoa. Tietoa, jota kukaan ei ole suhteuttanut. Se jää minun tehtäväkseni.

Toimittajana kerron asioita. Suurin haaste on, että onnistuisin tekemään sen mahdollisimman hyvin.