Hyvä paha sosiaalinen media
Kun internet alkoi lapsuudessani saada tuulta alleen, vanhemmillani oli hyvin selvä linja asiaan: tuntemattomien ihmisten kanssa on aivan turha ruveta netissä jutustelemaan. Mistä sitä tietää, kuka ruudun toisella puolella oikeasti on ja mitä he haluavat. Vaikka olen aina ollut melko huono kuuntelemaan neuvoja, ja varsinkin käskyjä, tuosta olen pitänyt ehkä turhankin tiukasti kiinni. Kulttuuri internetin ympärillä on muuttunut rajusti vuosien varrella, ja tuskin vanhempani ovat olleet enää vuosikymmeneen huolissaan internetin vaaroista, ainakaan minun kohdallani.
Väripiknikillä jokainen valitsee värin, mihinkä pukeutuu ja tuo saman väristä ruokaa.
Muutama vuosi sitten tein puolivahingossa päätöksen pysytellä poissa monista sosiaalisen median palveluista henkilökohtaisessa elämässäni. Tosin en käyttänyt palveluita runsaasti edes ennen tätä. Työelämässä ne ovat tietysti pysyneet osana arkipäivääni. En ole oikeastaan katunut päätöstä, ja paheekseni muodostunutta TikTokia lukuun ottamatta olen pitäytynyt tuossa päätöksessä melko hyvin. Varsinkin ajatus elämäni jakamisesta julkisesti on aina tuntunut minusta hieman epämukavalta. Ironista, tiedän.
Kun päätin pakata elämäni ja muuttaa hetkeksi Wieniin, tulin kuitenkin siihen tulokseen, että koska olen jo näin kaukana omalta mukavuusalueeltani, voisin venyä vielä hieman lisää. En ole kaikkein sosiaalisin ihminen, ja nautin omasta ajastani valtavasti. Lähimmät ystäväni ovat olleet osa elämääni lähes 20 vuotta, minkä vuoksi en ole ollut kovin aktiivinen uusien ystävien hankkimisessa pitkään aikaan. Nyt ajattelin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni, sillä ajatus kuudesta kuukaudesta ilman minkäänlaista sosiaalista elämää alkoi tuntua hieman epämiellyttävältä, jopa minun kaltaiselleni lievälle erakkoluonteelle.
No, miten ihmiset itselleen tuntemattomissa maissa tutustuvat uusiin ihmisiin? Sosiaaliseen mediaan tie siis vei. Päädyin nyt jo hieman vanhahtavaksi koettuun Facebookiin, jonka vahvuus on kuitenkin aktiivinen ryhmäkulttuuri. Ja katsopas, kansainvälisille naisille löytyi Wienistä useampikin ryhmä.
Ajattelin jänistäväni projektin kanssa huomattavasti pidempään, mutta jo heinäkuun ensimmäisellä viikolla löysin itseni pakohuonepelistä viiden minulle tuntemattoman ihmisen kanssa. Kokemus oli hauska ja kaoottinen. Da Vinci -teemainen pakohuone vei voiton meidän ryhmästämme, jolta ei intoa puuttunut, mutta joka ei kommunikoinut keskenään erityisen hyvin. Emme todellakaan päässeet tunnissa ulos, mutta iloksemme pelinvetäjät antoivat meidän pelata, kunnes ovet aukenivat. Loppukesän ja syksyn mittaan olen löytänyt itseni kahvittelemasta, drinkeiltä, elokuvista, konserteista ja piknikeiltä, joten pelko täysin yksin vietetystä puolesta vuodesta on osoittautunut turhaksi.
Lokakuussa tein viikonloppuretken Budapestiin ja testasimme ystäväni kanssa yhtä kaupungin monista kylpylöistä.
Vastaani on kuitenkin tullut hetkiä, jolloin puutteeni sosiaalisen median käytössä ovat herättäneet hämmennystä. Eräs nainen kysyi Instagram-tiliäni. Kun kerroin hänelle lopettaneeni palvelun käytön, hän kysyi: ”Kuinka sitten puhut ihmisille?”. Vastasin, että menen heidän luokseen ja aukaisen suuni. Vallankumouksellista, eikö?
Sosiaalinen media on arkipäivääni töissä. Teen monitorointia lehdistönvapausrikkomuksista, ja siinä seuraan melko tiuhaan aikaisemmin Twitterinä tunnettua X-palvelua. Siinä on omat hyötynsä, ja usein X:ssä nousee esille tapauksia, joista en välttämättä olisi tietoinen muun monitoroinnin kautta. Esimerkiksi ei-englanninkielisillä alueilla tapahtuneet lehdistönvapausrikkomukset eivät välttämättä saa huomiota englanninkielisissä medioissa. Koska suurin osa Googlen ilmoituspalveluun asentamistani avainsanoista ovat englanninkielisiä, muunkieliset uutiset eivät samalla tavalla tavoita minua muualla kuin sosiaalisessa mediassa.
Valitettavasti myös X:n varjopuoli on tullut tutuksi. Joinakin päivinä on täytynyt purra hammasta, etten ala käyttämään työaikaani kinastelemalla internetissä trollien kanssa. On aivan käsittämätöntä, kuinka hirveitä asioita ihmiset ovat valmiita sanomaan toisilleen, jopa omalla nimellään ja kasvoillaan. Olen selannut lukemattomia postauksia, joissa tyytymättömät ihmiset huutavat valeuutisista ja julistavat lauseita kuten ”liberaalit toimittajat pitäisi tappaa”. Kerran törmäsin myös erittäin hämmentävään keskusteluun siitä, kuinka Taylor Swift on noita, jonka tavoitteena on myrkyttää nuorten naisten mielet ja kuinka toimittajakunta on mukana tässä ”salajuonessa”.
Taidan siis hyvillä mielin pitää vapaa-ajallani kiinni hieman epäluuloisesta asenteestani sosiaalista mediaa kohtaan. Vaikka ruutu voikin olla ovi uusiin yhteyksiin, taidan silti nauttia enemmän niistä kohtaamisista, joissa vastapuoli istuu samassa pöydässä.
