Teitittely on jotain hyvin saksalaista, johon suomalaisena on ollut opettelemista. Kuten siihen, että olinkin yhtäkkiä kaikille kaikkialla Frau Valkonen. Rouvittelu ja sukunimittely tuntui alkuun niin vieraalta, että naureskelin sen olevan agenttinimeni. Ja toisin päin, teitittely on oletuksena, kunnes toisin sovitaan. Välittömän sinuttelijan suusta se ei aivan saman tien tullut luontevasti. Mutta kaikkeen tottuu, myös elämään alter egona toisessa todellisuudessa, kun siihen tutustuu ja sitä alkaa ymmärtää.

Kontrasti Suomeen on kova. Meillähän teitittely on äärimmäinen kohteliaisuusmuoto. Suomessa teititellään lähinnä maan poliittista johtoa, presidenttiä ja vanhempaa ikäpolvea. Muinainen herrasväen ja rahvaan erottaja on jo toki kulkenut pitkän tien, mutta jotain leimallista siinä vielä on, koska muissa yhteyksissä se koetaan helposti hienosteluna, loukkaavana tai piruiluna. Itsekin myönnän hätkähtäväni, jos nuori kaupan kassa puhuttelee te-muodossa. Tarkoitus on varmastikin olla vain kohtelias, mutta silti mietin, olenko todella jonkun mielestä noin vanha? Samaa tosin harrastin itse kesätöissä liukuhihnan ääressä. Sen arvioiminen, ketä pitäisi teititellä ja ketä voi teititellä, oli jo tuolloin arpapeliä ihmisten reaktioilla. Milloin teitittelystä tuli Suomessa niin outoa ja hankalaa?

Muutos suomalaisesta teitittelykulttuurista sinuttelukulttuuriin oli verrattain raju. Teitittely katosi jonnekin tasapäistämisen ja luokkayhteiskunnan välttämisen sekaan. En tiedä kumpi syntyi ensin, koreilemattomaan tekemiseen nojaava tapamme elää vai tarve sanoa asiat mahdollisimman suoraan mahdollisimman pienellä sosiaalisella etäisyydellä. Käytön puutteessa harva suomalainen, edes ammattimainen sanankäyttäjä, tuntuu enää hallitsevan suomen kielen teitittelymuodon.

Saksassa Herr ja Frau on lähtökohta, asemasta tai iästä lähes riippumatta. Neiti-ihmisetkin ovat rouvia, koska Fräulein koetaan alentavana. Sinunkauppoja tehdään, mutta monimutkaisin sosiaalisin säännöin. Jututtamani kolmekymppinen mies kertoi, että työpaikalla hän teitittelee kaikkia esimerkiksi kokouksissa. ”Te antaa sopivaa etäisyyttä, joka helpottaa toimintaa töissä. Sinä tulee liian lähelle”, hän perusteli. Pienemmissä ryhmissä tai kahdenkesken hän kuitenkin sinuttelee osaa työkavereistaan, jos sinunkaupoista on sovittu. Mikäli tilanne sitä vaatii, voi hän vapaallakin teititellä muuten sinuttelemaansa työkaveriaan, jos kohtaaminen tapahtuu ryhmässä, jonka koostumus vaatii teitittelyä. Mutkaton sinuttelijasuomalainen taitaisi tarvita moiseen norsun muistin ja melkoista tilannetajutreeniä.

Tilannesidonnainen liukuminen puhuttelutavasta toiseen on saksalaiselle yhtä luonnollista kuin se, että työpaikoilla käydään pääsääntöisesti vain töissä. Teitittely tuntuu osaltaan ylläpitävän saksalaista pulinat pois ja sorvin ääreen -työkulttuuria. Saksalaiselle keskiverto suomalainen kahvihuone saattaisi olla sokki. Siellä kaikuvat suhteellisen estottomasti niin synnytyskertomukset kuin suolistovaivatarinat. Suomalaisen Facebook-kaverit sisältävät myös työkavereita, joille jaetaan parisuhdemurheita ja lastenkasvatusongelmia. Saksassa yksityiselämän koukeroista puhumista työpaikalla ei keskimäärin suosita eikä välttämättä edes katsota hyvällä, kertovat tuttuni. Moni on kyllä somessa, mutta useat salanimellä, jota ei levitetä töissä.

Teitittely antaa toki myös auktoriteettia. Palataan taas kaupan kassalle, jolla on Suomessa valitettava hanttihomman leima. Etunimi rintapielen nimilapussa töitä tekevät saavat toisinaan asiakkailta osakseen hyvin asiatonta kohtelua. Täällä kassalla istuu Frau Lutz tai Herr Birke sellaisella auktoriteetilla, etten ole juuri todistanut samanlaista kiukuttelua, rahojen viskomista tai muuta mielenosoituksellista käytöstä kuin Suomessa. Toki vaikuttavia tekijöitä on muitakin, ja ehkä olen vain osunut paikalle hyvään aikaan. Mutta väitän, että teitittely nostaa öykkäröinnin rimaa. Tämä on heidän työyhteisönsä, jossa toimitaan heidän säännöillään, ja sinä olet täällä kuitenkin vain asiakkaana. Ja taas, myös toisin päin. Lähes poikkeuksetta kassa tervehtii asiakasta ja toivottaa lopuksi teititellen kokonaisella lauseella hyvää päivänjatkoa. Vähän toista kuin Suomessa vakiintuneet ”Etukorttia?” ja ”Kuittia?”.

Kielellisesti teitittely on ulkomaalaiselle kuin taivaan lahja. Teitittelyn verbimuoto on sama kuin verbin perusmuoto. Sinuttelu vaatii enemmän osaamista ja vaivannäköä, koska yksikön ja monikon toinen persoona taipuu Saksassa epäsäännöllisesti ja on opeteltava ulkoa. Onkohan sillä, miltä teitittelymuoto kuulostaa, jokin vaikutus sen pysymiseen puheen standardina? Saksahan kuulostaa kovalta. Toisen persoonan muodot päättyvät pääosin töksähtävään t-kirjaimeen, jota edeltää usein suhinasäesteinen konsonanttiröykkiö, sitzst, schreibst, schließt. Teitittelymuoto sen sijaan pehmenee en-päätteeseen eikä kuulosta yhtä hyökkäävältä, sitzen, schreiben, schließen.

Entä johtuuko saksan kovuudesta myös se, että kielessä käytetään niin paljon kohteliaisuusmuotoja ja pehmentimiä? Einen schönen Tag noch tai sehr geehrter Herr kuulostaisivat suoraan suomeksi käännettynä melko imeliltä, kaunista päivänjatkoa ja kunnioitettu herra. Siksikö suomea puhutaan niin koruttomasti ja suoraan, koska kieli on korvaan vokaalien kyllästämää ja pumpulista? Saksalainen peruskohteliaisuus ei silti kuulosta päälleliimatulta. Se ei ole juurikaan sydämellistä, vaan sellaista insinöörimäistä, viileää asiallisuutta, jolla asiat saadaan hoitumaan. Ordnung muß sein¸ ja sen kyllä huomaa. Suomalaiselle erityisen vaikeaa on muistaa lykätä täkäläisessä sosiaalisessa koodissa elintärkeä bitte kaikki tarvittaviin paikkoihin.

Kielissä on eroja, kuten maissakin. Ajat muuttuvat, kulttuuri muuttuu. Se mikä toimii Saksassa, ei toimi Suomessa. En tiedä, haluaisinko edes, että teitittely palaisi Suomeen, ainakaan samassa mittakaavassa ja muodossa, mitä se joskus edusti. Olen silti jotenkin jopa mieltynyt täkäläiseen tapaan puhua ihmisille. Herroittelu ja rouvittelu teitittelyineen on vankasti saksalaista tapakulttuuria, kunnioituksen osoittamista ja kohteliaisuutta. Mutta se on myös tilan antamista ja olemassaolon huomioimista. Kunnioitettuihin herroihin emme taida taipua Suomessa, eikä bittelle ole vastinetta. Mutta ensi kerralla, kun kassa teitittelee minua, lupaan olla pelkästään hyvilläni.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• 304 päivän deadline - 27.07.2015
• Kuinka kissa pelastetaan puusta - 16.06.2015
• Lähteminen kannattaa aina - 22.04.2015
• Not in my Prenzlauer Berg! - 01.04.2015
• Valtakunta lattiakaivosta - 02.03.2015
• Cash only - 02.02.2015
• Onneksi oli ruotsiakin - 02.01.2015
• Tältä suomalainen näytti tänään - 08.12.2014
• Yksi kartta Berliiniin, bitte! - 28.10.2014