Ilta idolin (ja natsitelevision) seurassa

10.06.2016
In: Berlin
Avatar photo

Kira Gronow

Kira Gronow opiskeli lukuvuoden 2015 - 2016 Berliinin Freie Universitätissä.

Tapasin idolini elävänä. Hän oli tyylikkäästi harmaantunut ja puhui matalalla, miellyttävällä äänellä. Hän tarjosi minulle pähkinäkakkua ja vihreää teetä lempiravintolassaan, charlottenburgilaisessa kirjakahvilassa. Mitä haluaisit tietää, hän kysyi. Öö… en saanut heti sanottua oikein mitään. Kurkkua kuivasi, pyörrytti lievästi.

Tällaista se oli, kun istuin iltaa historioitsija Gisela Bockin kanssa. Jo eläköitynyt professori kuuluu natsihistorian tutkijoiden kärkinimiin Saksassa. Hän on tutkinut sotahistoriaa erityisesti naisten näkökulmasta. Olin otettu, että hänellä oli aikaa tavata minut.

Bock kirjoitti väitöskirjansa natsien tekemistä pakkosteriloinneista. Niitä tehtiin yli 400 000 saksalaiselle, sekä miehille että naisille – joista suurin osa ei suinkaan ollut juutalaisia vaan ihan tavallisia kansalaisia. Useimmilla oli jokin perinnöllinen sairaus, monet olivat alkoholisteja tai mielisairaita. Tuhannet kuolivat huonosti tehdyn steriloinnin jälkikomplikaatioihin. ”Tutkimukseni herätti aikoinaan paljon huomiota”, professori myönsi. Pakkosteriloinnit oli jälleen kerran yksi aihe, josta sodan jälkeen oli pitkälti vaiettu.

Oli myös kiinnostavaa kuulla, mitä Bock kertoi omasta perhehistoriastaan. En ole törmännyt kovinkaan moneen saksalaiseen, joka puhuisi oma-aloitteisesti sukunsa natsimenneisyydestä. Professori aloitti kertomalla, että hänen isoisänsä oli intomielinen kansallissosialistien kannattaja. Vaari oli katoavassa ammatissa, hevosvaunujen tekijä. Hän uskoi, että Hitlerin myötä vanhat hyvät ajat palaisivat. Ja 1930-luvun lopulla monen saksalaisen elämä tosiaan parani. Oli nousukausi ja mielialat korkealla.

Mitä professorin vanhemmat myöhemmin kertoivat natseista lapsilleen? Eivät paljoakaan, hän tunnusti. Jos heiltä kyseli kotona natsiajasta, he suuttuivat. Mutta sen hän tiesi, että vanhemmat olivat kuulleet keskitysleireistä ja holokaustista vuonna 1943. ”Niin he sanoivat minulle ja uskon, että he puhuivat totta. Joukkotuhohan alkoi laajamittaisesti vasta Neuvostoliittoon hyökkäämisen jälkeen.”

Kun Bock oli itse koulussa 1950- ja 1960-luvulla, natseista ei juuri puhuttu. ”Kyllä se oli vasta lukiossa, kun meille opetettiin näitä asioita. Ajattelin, että oli parempi lukea itse. Luin kotona esimerkiksi Anne Frankin päiväkirjan.” Vasta 1980-luvulla keskusteluilmapiiri Saksassa muuttui ratkaisevasti, professori totesi.

Oma tutkimusaiheeni täällä Berliinissä käsittelee natsien naistenlehtiä. Lehdet ovat täynnä ylistäviä kertomuksia siitä, miten saksalaisnaiset pärjäävät sekä kotirintamalla että sotateollisuuden palveluksessa. On myös paljon ajattomia neuvokkijuttuja: näin saat kakun onnistumaan, näin poistat marjatahran, näin kiillotat kengät oikein. Kielteistä propagandaa ei juuri ole. (Eräästä vuoden 1941 lehdestä löysin jopa laajan matkareportaasin aseveli-Suomesta!) ”Lehtien sisältö on näennäisen viatonta, miltei ‘normaalia’ tietoa, mutta lue niitä rivien välistä”, Bock neuvoi.

Puhuimme hieman myös natsiajan televisiosta. Kyllä, Saksassa saattoi tosiaan nähdä säännöllisiä tv-lähetyksiä jo 1930-luvulla. Natsit olivat televisiotekniikan uranuurtajia. Berliiniin perustettiin maailman ensimmäinen julkinen tv-asema vuonna 1935. Televisiota käytiin katsomassa tv-salongeissa, Fernsehstubeneissa. Niitä oli ympäri Berliiniä. Ohjelmat olivat enimmäkseen pieniä kulttuurikatsauksia tai elokuvia. Vuoden 1936 olympialaisten myötä natsit tajusivat television propaganda-arvon. Kisoja näytettiin jopa kahdeksan tuntia päivässä. Silti radio vei voiton televisiosta vielä näihin aikoihin.

Lopuksi pari turistivinkkiä: natsitelevision prototyyppi löytyy sekä Deutsches Technikmuseumista Kreuzbergista että Museum für Film und Fernsehenistä Potsdamer Platzilta. Kannattaa käydä katsomassa.

Ja se professorin suosittelema kiva kirjakahvila Charlottenburgissa on nimeltään Annalee.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment