Oli ensimmäinen viikonloppu 91 vuoteen, kun New Yorkin baareissa sai tanssia. Brooklynilaisbaarin tanssilattia oli pieni ja ahdas. Seisoin vieressä, kun tuntematon mies tuli kehumaan opiskelukaverini hiuksia. Hän jatkoi kehuja liian pitkään, ja tilanne muuttui väkinäiseksi. Mies huomasi sen ja sanoi: “Don’t worry. I’m not gonna rape you. I’m not gonna harweyweinstein you.”

Seksuaalisesta ahdistelusta ja raiskauksista syytetystä Harvey Weinsteinista on siis tullut verbi.

Viime kesänä, ennen kuin aloitin opinnot Columbiassa, minun piti käydä kaksi pakollista oppituntia verkossa. Luulin, että ne kertoisivat, missä on paikallinen YTHS tai miten kursseille ilmoittaudutaan, mutta molemmat käsittelivät seksuaalista ahdistelua ja väkivaltaa.

Kurssit tuntuivat minusta todella oudoilta. Molemmat esittelivät joukon tilanteita, jonka jälkeen piti valita vaihtoehdoista oikea. Tässä yksi esimerkki:

Kun opinnot alkoivat, aiheesta oli vielä kaksi luentoa. 55-vuotias naispuolinen opiskelukaverini yritti vedota ikäänsä ja siihen, että on naimisissa, mutta hänenkin oli pakko osallistua. Ensimmäisellä luennolla esittäytyivät yliopiston tukipalvelut seksuaalisen väkivallan uhreille. Toisella Planned Parenthood -järjestön pirteä puhuja kävi läpi romanttisia elokuvia ja sarjoja, joissa romantiikka onkin tarkemmin ajateltuna stalkkausta ja painostusta, joka ruokkii raiskauskulttuuria. Katsoimme esimerkkikohtauksia ainakin Kaunottaresta ja Hirviöstä, Gilmoren tytöt -sarjasta ja Notebook-elokuvasta.

Olimme koulukavereiden kanssa yksimielisiä siitä, että luento olisi sopinut paremmin lukioon kuin maisteriopiskelijoille. Mutta sille on syynsä, miksi Columbia painottaa “seksuaalisuuden kunnioitusta”. (Mistäköhän kertoo, että “sexual respect” ei oikein käänny suomeksi?)

Raiskaukset yliopistokampuksilla ja opiskelijabileissä nousivat muutama vuosi sitten Yhdysvalloissa julkisuuteen juuri Columbiasta, kun yksi naisopiskelija syytti miesopiskelijaa raiskauksesta ja yliopistoa siitä, että se ei saattanut väitettyä raiskaajaa vastuuseen. Nainen aloitti performanssin, jossa kantoi kampuksella aina mukanaan patjaa ja sanoi tekevänsä niin, kunnes miesopiskelija potkittaisiin pois yliopistosta.

Patjan kantaminen oli performanssitaideteos, ja pian opiskelija tunnettiin koko Amerikassa “patjatyttönä”. Sekä yliopiston että poliisi totesivat miehen syyttömäksi eivätkä syytökset päätyneet oikeuteen. Mutta tapaus synnytti valtavasti julkista keskustelua, joka johti muutoksiin myös lainsäädännössä.

Sitten tänä syksynä, muutama viikko opintojeni alkamisen jälkeen, New York Times julkaisi skuuppinsa elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin seksuaalisesta ahdistelusta. Sen laineet ovat ulottuneet Suomeen asti eikä loppua näy Yhdysvalloissakaan.

Toimittajana on ollut kiinnostavaa seurata muun muassa sitä, miten eri tavalla eri maissa suhtaudutaan epäiltyjen miesten nimien julkaisuun. Täälläkään nimiä ei julkaistu kevyin perustein. New Yorker -lehti esimerkiksi oli saman Weinstein-skuupin jäljillä, mutta ei julkaissut sitä ennen kuin Timesin juttu sai riittävän monta naista puhumaan asiasta omalla nimellään.

Syksyn uutisia ja keskusteluja seuratessa on usein tuntunut siltä, että meneillään on jotakin aivan poikkeuksellista. Sellainen kulttuurin muutos, jota ei minun aikuisiälläni ole tällaisella kertarytinällä tapahtunut.

Samalla olen miettinyt niitä syyskuun alun luentoja. Että ehkä sittenkin on tarpeen opettaa myös aikuisille, huippuyliopistossa opiskeleville ihmisille, miten seksiin suostutaan ja miten suostumusta kysytään. Koska vaikuttaa siltä, että se on ollut monelle älykkäälle ja lahjakkaalle ihmisellekin epäselvää.

Mutta miten sitä pitäisi opettaa? Onko seksiin mahdollista luoda säännöt ja millaiset ne ovat? Seksistä puhuminen on vaikeaa. Julkinen keskustelu on luultavasti vielä vaikeampaa. Luulen, että se ei ole vielä edes alkanut, ainakaan Suomessa. Säikähtäneitä huudahduksia, tyyliin “eikö enää saa edes flirttailla”, ei lasketa.

Yhdysvalloissa tästä kaikesta on tietenkin tullut jo lakiasia. Tämä tapahtui jo paljon ennen Weinstein-keissiä. Raiskausten määrä yliopistokampuksilla on johtanut ainakin Kaliforniassa ja New Yorkissa niin sanotun “yes means yes” -periaatteen kirjaamiseen osavaltioiden yliopistolakeihin. Enää ei riitä, että seksistä kieltäytyy, jos sitä ei halua. Sille pitää myös sanoa kyllä, jos sitä haluaa.

Tätä meillekin opetettiin:

Viime viikolla toimittaja Masha Gessen kirjoitti New Yorkerissa siitä, miten vaatimus suostumuksen sanallisesta ilmaisusta ennen jokaista seksin vaihetta, tekee ihmiset varovaiseksi. On parempi olla harrastamatta seksiä kokonaan kuin ottaa riski. Gessen kirjoittaa:  The problem is not just that this reduces the amount of sex people are likely to be having; it also serves to blur the boundaries between rape, nonviolent sexual coercion, and bad, fumbling, drunken sex. The effect is both to criminalize bad sex and trivialize rape.

Ehkä tämä oli syy siihen, miksi yliopiston seksuaalikasvatus tuntui niin kummalliselta. Se niputti yhteen opiskelijabileiden humalaisen seksin, Disney-piirretyn ja raiskauksen.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• - 21.05.2018
• Valeuutisten valeyleisö - 04.04.2018
• Vihatut luuserit - 08.02.2018
• Emergency Management Operations - 08.01.2018
• En ole niin fiksu kuin luulin olevani - 08.09.2017